Uniapneaa ja jalkojen turvotusta

 Olen ollut todella väsynyt jo jonkin aikaa ja reumakontrollissa lääkäri kehoitti ottamaan yhteyttä työterveyteen lisätutkimuksia varten. Jalkojen turpoaminen polviin astikaan ei kuulu nivelpsorin oireisiin, joten sitäkin voisi tt-lääkäri tutkailla.

Niinpä varasin ajan työterveydestä ja kävin sydänfilmissä, kilpparilabroissa ja erikseen vielä ProBmp- verikokeessa, joka paljastaa sydämen vajaatoiminnan ja/tai sepelvaltimotaudin.

Ei ongelmia sillä saralla. Hiiohoi :D

Lääkäri epäili vahvasti, että kyseessä on syvien laskimoiden vajaatoiminta (pintalaskimoiden vajaatoiminta on epätodennäköista, koska sääreni ovat sileät kuin vauvan peppu, ei suonikohjuja) ja sillehän sitä ei voi muuta kuin kiskoa tymäkät tukisukat jalkaan ja pistää menemään entisenmoisella tahdilla.

Mutta se väsymys.

Lekuri teetti minulla Uneliaisuuskyselyn ja teki Uniapnean todennäköisyyskyselyn ja pimpelipom, kirjoitti lähetteen kunnalliselle puolelle uniapneaklinikalle.
Nyt siis odottelen kutsua hakemaan ohjeistusta ja kotitestilaitteen, yöpolygrafialaitteen.

Yöpolygrafia on yön aikana tehtävä tutkimus, jossa mitataan unenaikaista hengitystä ja jalkojen liikkeitä, sen avulla voidaan selvittää unenaikaisia hengityshäiriöitä, eli miten hengitys yön aikana sujuu. Laitetta pidetään yön yli ja tutkimuksen voi tehdä ihan omassa sängyssä nukkuen. 

Uniapnean tunnusmerkkinähän on pidetty hengityskatkoksia, mutta naisilla katkoksia on harvemmin, kyse on pikemminkin hengityksen osittaisesta ahtautumisesta.
Minä kuulema olen alkanut kuorsata, mutta ainakaan T. ei ole havannoinnut varsinaisia hengityskatkoksia, mitä itse aikanaan hänen tapauksessaan havannoin TOSI paljon.
Tuon hengitysteiden ahtautumisen olen huomannut esim. hammaslääkärillä kun pöydän pääpuolta lasketaan alemmaksi. Hengitys ei onnistu ollenkaan!

Toivottavasti lähete tulee pian, koska tämä jatkuva väsymys tekee kärttyiseksi. Töiden jälkeen haluaa vain päiväunille ja loppupäivä menee öllöttäessä. Haluan jaksaa tehdä kaikkea mitä pää haluaisi touhuta, mutta kroppa ei tällä hetkellä pysy perässä.

 

Kun ystävyys haaltuu satunnaisiksi viesteiksi tai loppuu kokonaan

Järjestelin päivänä eräänä tuhansien ja taas tuhansien valokuvieni kansioita ja kuvat nostivat muistoista eläviksi monta tapahtumaa, hetkeä ja ihmistä.

Päädyin mietiskelemään kuinka elämästä on kadonnut monia ihmisiä, ketkä omana aikanaan olivat todella tärkeitä ja tiivisti mukana niin arjessa kuin juhlassa. 

Kuinka ihminen, jonka kanssa on jakanut syvimpiä tuntojaan ja viettänyt vuosien mittaan satoja ja taas satoja hetkiä yhdessä joskus vain "katoaa"?

Parikymppisenä solmituista ystävyyssuhteista läheisin haaltui selkeästi siinä vaiheessa kun molemmat löysivät tahoillaan (asuimme aivan eri puolilla Suomea) poikaystävän ja jäljelle jäi tuttavuus ja laimeasti silloin tällöin ilmaan heitetyt suunnitelmat "meidän pitää kyllä tavata!". Tuskin kuitenkaan koskaan näin tapahtuu enää. Ellei ihan vahingossa.

Seuraavan aikuisiällä löytämäni todella läheisen ystävän sain synnytyslaitokselta, kun lähennyimme viereisessä sängyssä maanneen äidin kanssa hyvinkin nopeasti. Hänen tyttärensä, kolmas lapsi, oli syntynyt edellisenä päivänä oman tyttäreni, esikoiseni syntymästä ja hän jaksoi vastailla todella tyhmiinkin kysymyksiini kokeneen äidin kärsivällisyydellä.
Jatkoimme yhteydenpitoa ja tapaamisia kotiuduttuamme synnäriltä ja jaoimme vuosia kokemuksia lapsista ja elämästä yleensäkin. Hän tuli esikoisen lapsenvahdiksi kun läksin kaksi vuotta tapaamisestamme synnyttämään junioria.
Muutettuani Joensuuhun, näimme aina kun vierailin Tampereella, vähintään kerran vuodessa ja luulin oikeasti että ystävyytemme kestäisi lopun ikäämme.
Mutta sitten hän lopetti viesteihini ja puheluihini vastaamisen, aivan yht´äkkiä. 
Lopulta, kuukausien vastaamattomien kontaktiyritysten jälkeen laitoin hänelle sähköpostia, että tulkitsen tämän hiljaisuuden niin, että ystävyytemme on päättynyt enkä enää häiritse häntä. Kiitin mukavista vuosista ja toivotin hyvää jatkoa. En saanut vastausta tähänkään ja yhä vielä joskus mietin mitä oikein tapahtui.

Joensuuhun muutettuamme ja lasten aloitettua iltapäiväkerhon tutustuin naiseen, jonka lapset olivat saman ikäiset kuin omamme. Aloimme sopia leikkitreffejä, vietimme yhteisiä synttäreitä, koska lasten syntymäpäivät olivat vain muutaman päivän toisistaan jne jne. 
Lapset aloittivat koulun samaan aikaan, harrastivat yhdessä ja pidimme ahkerasti yhteyttä & tapasimme milloin missäkin. Ehkä kuuden vuoden kuluttua ystäväni alkoi odottaa vauvaa ja he pyysivät minua kummiksi, pyyntö johon suostuin mielelläni. Kaksi vuotta siitä olin kuvaamassa heidän nuorimmaisensa ristiäisiä ja säännöllisesti touhuilin kummipojankin kanssa sitä sun tätä.
Jossain vaiheessa kun soittelin ystävälleni hänellä alkoi olla kaikenlaista muuta tekemistä kuin tavata meitä eikä uusia tapaamisia saatu sovittua oikein mihinkään. Seuraavaksi en saanut enää kutsua kummipojan synttäreille ja lopulta yhteydenpito katkesi tyystin. Ei vastauksia viesteihin tai puheluihin, lopulta annoni periksi ja mietin että olkoon.
Rippikouluikäiseksi asti lähetin kummipojalle synttäri- ja joululahjan, mutta en varmaan tuntisi häntä jos hän vastaan kävelisi.

Parikymmentä vuotta sitten aloitin uudessa työpaikassa ja tiimistämme löytyi pari naiseläjää, kenen kanssa hyvinkin äkkiä ystävystyimme ja vietimme aikaa yhdessä myös työajan ulkopuolella.
Silloin ei-perheellinen ystävä heistä oli ihanasti apunani esim.  lasteni rippijuhlissa,  kävimme terasseilla ja ravintoloissa kahdestaan ja jaoimme niin hyvät kuin huonotkin jutut elämänmenostamme. 
Kun hän löysi puolison ja sai esikoisensa, näimme semisäännöllisesti ja kun hän aikanaan sai toisen lapsensa, menin minä esikoisen seuraksi heidän kotiinsa, että isäkin pääsisi mukaan synnärille.
Pikkulapsiarki vie aikaa ja voimia, joten itsestäänselvästi tapaamisemme vähenivät kun he vetivät arkea kahden pienen kanssa, mutta edelleenkin pidimme yhteyttä säännöllisesti, vaikka emme enää liehuneetkaan Joensuun yössä niin usein vaan enimmäkseen kahvittelimme joko meillä tai heillä :D 
Viimeisten parin vuoden aikana olemme nähneet pikaisesti ovella tai sattumalta kaupungilla, mutta vakaista aikeista ja lupauksista huolimatta kahdestaan emme ole edes kahvitelleet. 
Kyllähän me edelleen olemme ystäviä, mutta en oikeastaan tiedä yhtään mitä hänelle tai hänen perheelleen oikeasti kuuluu ja kuinka hän voi.

Time waits for nobody, ihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat eikä ystävyyksien haaltuminen ole mitenkään harvinaista, mutta jotenkin entisten "sydänystävien" menettäminen jää vain kaihertamaan mielenpohjalle ja herättelee tunnepuolella kysymyksiä, josko kuitenkin _minä_ tein jotain minkä takia etääntyminen tapahtui.

Ehkä minä olenkin se voimia enemmän vievä kuin antava ystävä, jonka niin monet viisaat mediassa neuvovat hylkäämään!

Että olisi jotain odotettavaa

 Minä rakastan merkkailla asioita ja tapahtumia niin fyysisiin kuin digitaalisin kalentereihin.

Nyt olenkin aktiivisesti järjestellyt loppuvuodeksi kaikkea kivaa ja kalenteri näyttääkin oikein mukavalle!

Tavoitteeni oli, että joka kuukaudelle joulukuuhun asti olisi jotain odotettavaa ja sanonpa vain, hyvälle näyttää!

Elokuussa olen ehtinyt jo viettää mukavan viikonlopun Savon sydämessä jälkikasvun kanssa, mutta odottettavaa vielä  parin viikon päästä järjestettävä Lempi-festivaali.
Tarjolla mm.  Goldielocks, Samuli Putro ja iki-ihana Litku Klemetti. Tietysti myös hyvää ruokaa ja juomaa. Kaikki tämä tarjoillaan sydäntäriipivän kauniissa ympäristössä Pielisjoen rannalla.

Syyskuu alkaa Punkaharjulla, kuntoutuksen toinen jakso vietetään Kruunupuiston maisemissa jo tutuksi tulleessa ja mukavassa seurassa.
Punkaharjulta ajelen ystävän luokse Akaalle <3
Kulttuuripläjäys tulee Kuopin Addams Family musikaalista, mistä menemme nauttimaan puolison kera.

Lokakuussa vietän ehkä viikon 42 lomaillen tai sitten en. Mutta 16.10. suuntaamme Joensuun kaupunginteatterin tiloihin nautiskelemaan Mariskan keikasta. Mariska on ollut sekä minun että Turjakkeen lemppari ihan ekasta soololevystään (2002) asti. Myös Halloweenin rakentaminen kuisti-ihmisille tuo iloa kuukauteen.

Marraskuussa matkaan entiseen kotikaupunkiini Tampereelle ja vietän ihan satavarmasti mahtavan viikonlopun ystävättären seurassa. Ohjelmassa on Wicked-musikaali ja +40-discoilua sekä hervotonta shoppailua (tai ainakin kaupoissa kiertelyä).

Joulukuu ei tarvitse mitään erillistä ohjelmasuunnittelua, synttäreitä piisaa (tytär 8.12., poika 13.12. ja Turjake 17.12.). 
JA JOULUKUUSSAHAN ON JOULU.

Joulu juhlista jaloin!

Pelkästään nämä "kohokohdat" kantavat syksyn läpi, mutta optimistina uskon että kaikkea muutakin kivaa elämään tipahtelee matkan varrella. Ainakin sen verran että pakollinen paskasade tasapainottuu :D

Kyykäärme, ystävä vai vihollinen?

Tässä eräänä kauniina kesäiltana Foxey säntäsi suurinpiirtein kissanluukku kaulassaan olohuoneeseen ja kun menimme katsomaan mikä ihme neidin oli säikäyttänyt, kuului kuistin nurkasta sähinää.

Ja kas, siellähän oli varsin komea musta kyykäärme!

Eipä hätiä mitiä, meillä on kesämökin peruja jo varsin hyvin asettuneet käytänteet ja kun T. vetäisi kumpparit jalkaansa, otti "kädenjatkeen" eli sellaiset pitkävartiset ottimet, jotka sain apuvälineeksi reumapolilta, minä hain kannellisen muoviboxin valmiiksi. 

Kärmesparka oli varsin jähmettynyt ja näin ollen helppo nostaa ottimilla boxiin. Kansi päälle ja sielläpä oli kauhia petoeläin :D 
Ilta-ajelumme suuntautui pois tiheämmältä asuinalueelta, varsinaisesti kyyn reviiri on parisen kilometriä, mutta jouduimme ajamaan lähemmäksi 10 kilsan päähän ennenkuin löytyi sellainen paikka missä luikerolla olisi paremmat elinolosuhteet eikä ihan tykönä taloja.

Sinällään käärmeet ovat minusta oikein oivallisia otuksia (syövät myyriä!!), mutta tämä kuistille ilmestyminen varsinkin kun kuisti on Foxeyn lempipaikkoja aiheutti yksilön häädön pihapiiristämme. 

Kyyhän on muuten varsin hyödyllinen isommassakin mittakaavassa. Se hidastaa välillisesti puutiaisten kantaman borrelioosin ja puutiaisaivokuumen leviämistä. Syödessään pienjyrsijöitä, se vähentää puutiaisen toukkien isäntäeläimiä. Sekä borrelioosi että puutiaisaivokuumehan leviävät aikamoista vauhtia nykyisellään!

Jos pitäisin pihani millin ruohosängellä ja raivaisin kaikki "pöheiköt" ja puskat, niin eihän käärmeet kauheasti pihassa edes viihtyisi, mutta kun tarkoituksella "ylläpidän monimuotoisuutta" puutarhassani ja niitä pöheikköjä ja pitkää nurmea löytyy, niin tokihan siellä kyytkin vierailee.

Ja syö niitä myyriä :D

Tein operaatiosta postauksen Faceen ja olen saanut nyt ihmetellä asian herättämää keskustelua. Yllättävän moni kommentoijista nimittäin hetioitisuoraan oli huutelemassa että henki pois mokomalta. 

Mielessäni heräsi iso kysymys että MIKSI??? Miksi se kyyparka olisi pitänyt tappaa? Ei se otus pahat mielessä ja tahallaan  kuistillemme luikerrellut.

Johtuuko tuo "tapa se"-asenne pelosta vai inhosta? 
- iljettävä otus
- ei uskalla metsään enää mennä, kun kyitä joka paikassa
- koirat kuolee
- ei kuulu minun asuinalueelleni 
- jne jne

Vuosittain Suomessa on 50-150 kyyn puremaa ja kyyn puremaan on kuollut ihminen viimeksi vuonna 1998. Sitä edellinen kuolema tapahtui vuonna 1984.

Ihan vertailun vuoksi: Suomessa tieliikenteessä kuolee nykyään vuosittain noin 170–200 ihmistä. Mutta eipähän autoja vastaan herää samanmoista vihaa (okei, vähän nyt saivartelen, mutta on niin herkullinen mahdollisuus!).

Mitäs sinä olet mieltä tästä luikertelevasta kaverista? 

 

 

Heinäkuun luetuista poimittuja

 

Tatiana Elfin kirjojen Huijari ja Mestari päähenkilö on Rebekka Nurmi, sosiopaatti. Alan olla varsin kyllästynyt tähän trendiin, että kirjojen päähenkilöt ovat aina jollakin lailla rikki, kirjolla, alkoholisteja, nistejä tai ainakin _todella_ vaikean lapsuuden omanneita yksilöitä, mutta Elfin Rebekka on jollakin tasolla piristävä yksilö ja molemmat kirjat on helppo ahmaista yhdeltä istumalta.

Outi Hongiston uuden Halmeenkivi-sarjan aloitusosa Hylätyt Lapset on hienosti rakennettu ja yllättävä tarina. Pääosissa ovat juuri poliisikouluun hyväksytty Tuukka Halmeenkivi ja hänen neurokirjolla (HAH!) oleva veljensä Miikka, joka on virtuoosi tietoverkoissa.
Tottakai on ruumis, epäiltyjiä ja lisäksi vielä Laura, kuka pyytää Tuukalta apua kokemiensa uhkaavien tilanteiden selvittämisessä, kun poliisi ei asiaa ota tosissaan.
Laura, Tuukka ja Miikka alkavat tutkimuksensa, jotka jopa limittyvät toisiinsa...
Hyvin kirjoitettu ja koukuttava tarina, hienolla tvistillä.

Carla Kovachin Valheiden talo on neljäs osa Gina Harte-sarjaa. Harte alkaa tutkia kotimatkallaan kadonneen Samathan kuolemaa ja juttu laajenee yllättäviin sfääreihin.

Harte ei ole suosikkipersoonani kirjallisuudessa, mutta Kovach kirjoittaa niin hyvin, että näitä lukee ilokseen.

Kati Routa ja Vihanpitäjät tutustuttaa Rosi Tikkuriin, uljasta uraa poliisivoimissa aloittelevaan Lapintyttöön, joka kuitenkin lähes alkusivuilla saa saapasta takalistoon tumpeloituaan sen verran reippaasti, ettei asiaa voinut jättää seurauksitta. Potkuista huolimatta Rosi sotkeentuu omatoimisesti kadonneen 14-vuotiaan pojan tapaukseen ja tutkimuksissa paljastuukin yhtä sun toista mielenkiintoista!
JA!! Minähän inhoan "spicy" kirjojen juoneen kuulumattomia hikisiä seksikohtauksia ylikaiken, pehmoporno on ok, mutta kuten jostain luin, ei se kuulu pääosaan muuhun kuin juurikin pehmopornoon.
MUTTA! Yksi kirjan päähenkilöistä, vanha rouva Lilja selvännäkijäkykyineen on sen verran reteä täti, että hihitellen luin jopa T:lle  ääneen hyvinkin mausteiset seksikohtaukset! Seksi todellakin kuuluu kaikille, iästä riippumatta!

Laila Brendenin Tunturisaaga on hillittömän koukuttava hyppy historiallisen Norjan vuorille ja vuonoille. Luulin että tarjolla olisi romanttinen lällyällysarja, mutta sain yllättyä iloisesti!1860-luvun Norjan maaseudulle sijoittuva historiallinen sarja tarjoilee toki romantiikkaakin, mutta sarja esittelee upeasti 1800-luvun lopun elämää ja yhteiskuntaa Norjassa. Sisarukset Anna ja Rise jäävät sarjan alussa orvoiksi ja sarja seuraa heidän selviytymisen ja itsenäistymisen tietä. Koukuttava!

Freida McFadden on takuuhyvä kirjailija, mutta hänen kirjojaan ei pidä lukea montaa peräkkäin. Vaikka itse tarinat ovatkin erilaisia, ovat tyyli ja juonenkäänteet niin samanmoisia, että jo kaksi peräkkäistä kirjaa alkaa tuntua toistolta.
Vuokralainen on oiva ja hienosti rakennettu kostotarina.

Aurora Sainion Älä anna syntejäni anteeksi - kirjaa hehkutin jo Instassa ja Facessa. Ruma ja jopa vastenmielinenkin kirja, mutta silti lukemisen arvoinen ja hyvä!

Kesäloma ja Ozempic

Pistin tänään neljännen pistoksen Ozempicia vahvuudella 0,25 mg, eli kolme viikkoa takana laihdutuslääke-elämää.

Ensi viikolla annos nousee 0,5 mg / viikko.

Kolmen viikon aikana olen selkeästi huomannut, että annokset ovat pienentyneet reilusti. Vatsa tulee paljon nopeammin täyteen ja lautasen täyttämistä harjoittelen vieläkin ahkerasti. Usein joudun jättämään osan annoksestani syömättä, kun on tullut olo, että jos jatkan (suu vetäisi, mutta...) lopputuloksena on vain huono olo.

Makea ei ole koskaan ollut minun heikkouteni, mutta näköjään lääke vaikuttaa myös minun paheeseeni, rasvaisiin herkkuihin. Ei tee mieli pizzaa, friteerattua kanaa, karjalan piirakoita tai mitään muutakaan aikaisemmista herkuistani. Omituista!

Yritän tehdä lihaskuntoliikkeitä pitkin päivää: odotellessani kahvin uuttumista, kyykkään sen minkä ehdin ja kun puuro on mikrossa, teen pystypunnerruksia jne jne. Ehkäpä tässä oikeasti innostun salillekin suuntaamaan syksyn mittaan!

Painoin lähtötilanteessa 10.7. 90,7 kg. 
Tänä aamuna 31.7. painoin 88.7 kg.
Kolmen viikon saldo siis tasan 2 kg - pitää tarkentaa syömistä hiukkasen ylöspäin, koska viikkopudotus tuon mukaanhan olisi pelottava luku 666 g/vko.
Pirullista menoa todellakin :D

Kahden kilon pudotus ei vielä tunnu eikä näy missään, mutta onnistumisen kokemus kantaa kuitenkin eteenpäin. Reilun vuoden kestänyt ruokaremontti + ravitsemusneuvojalla käynnit tuottivat tulokseksi +-0 ja pakko myöntää että olihan se masentava fiilis kun mitään ei tapahtunut vaikka "kaikkensa teki".

Ehkä nuo farkut jonakin tulevana päivänä puristavat vähän vähemmän.

 

 

 

Eka viikko Ozempicilla - 18.7.2026

Ei tullut ainakaan mitään isompia sivuoireita ensimmäisen Ozempic-pistoksen myötä, vaikka niitä hieman uumoilinkin.

Jos ei negatiivisia kokemuksia tullut, niin tulikos sitten positiivisia?

Vaakalle en ole päässyt, kun olemme koko viikon olleet kesämökillä ja täällä kyseinen laite on kiellettyjen laitteiden listalla. Täällä _rentoudutaan_!
Mutta ainakin psyykkisiä muutoksia olen huomannut paljonkin. Perinteinen "mökillä herkutellaan joka ilta"-mentaliteetti ei ole nostanut päätään kertaakaan vaan olen puolisoparan kauhuksi miettinyt etukäteen mitä milloinkin syödään ja torpannut jopa hänen "haetaan Saaristonpuodista pizzat"-ehdotuksensa kuin seinään.
Ei ole haettu pizzaa vaan on syöty uusia perunoita, salaattia ja kanaa tai lohta. Grillimakkaroitaan ei ole kuistilla tirissyt kertaakaan!

Ei tee mieli.

Ehkä tuon pistoshoidon aloittaminen buustaa pysymistä paremmissa valinnoissa, vaikka muutenkin kyllä ravitsemusterapeutin läpikäymien ruokapäiväkirjojen mukaan syömme pieniä (ja suunniteltuja) kebab-iltoja mukaanlukematta lähes kiitettävän terveellisesti ja monipuolisesti.

Tunne siitä, että nyt riittää, tulee paljon nopeammin kuin aikaisemmin. Jos ennen söin 300g pakastepizzan ja sen jälkeen vielä jäätelöä tai salmiakki jälkkäriksi, nyt hyydyn jo puolessa välissä pizzaa. Ei vain jaksa! 
Normaali aamupalani on ollut 2 x ruisreal, keijua, hummusta ja tomaattia kahvin kera, nyt kun olen proteiinimäärää nostaakseni lisännyt siihen 2dl kananmunanvalkuaismunakkaan, niin toinen leipäpala on jätettävä pois tai tulee huono olo.
Eli annoskoko on selkeästi pienentynyt.

Toinen, ei välttämättä niin hyvä asia terveyden kannalta on se, että nälkä melkeinpä katoaa.

Joudun syömään kellon mukaan, koska jos odottaisin varsinaista näläntunnetta, aamupalan jälkeen seuraava ateria olisi joskus seitsemän aikaan illalla. 
Ei ehkä se kaikkein paras rytmi.
No, kellon mukaan syöminen ei ole maailman hankalin asia, joten mennään sen mukaan kunnes elimistö alkaa tottua uuteen tilanteeseen.

Ja näin neulakammoisena voin ylpeänä kertoa, että toisen piikin pistäminen meni SILMÄT AUKI!