Jenny Colgan: Pariisin ihanin suklaakauppa
Lukupiirimme maaliskuun kirja oli taattua Colgan-laatua.
Sujuvasti kirjoitettu suklaalla kuorrutettu tarina, jossa plussana varsin herkullisen oloisia reseptejä. Romantiikkaa tietenkin, draamaa tottakai!
Kevyttä ajanvietettä ja hyvää mieltä tämä opus tarjoaa, niiden suklaareseptien kera, joten eikun lukemaan!
3/5
Johanna Hasu: Roihu
Hykerryttävän hyytävä psykologinen trilleri Sinistä, joka päättää toteuttaa täydelliseksi hiomansa rikoksen eli surmata ex-puolisonsa, kenen pelkää hakevan heidän tyttärensä yksinhuoltajuutta. Ajatus tyttären menetyksestä pistää tapahtumapallon pyörimään.
Kirjassa on hienosti kuvattu Sinin valmistautuminen surmaan, mutta vielä hienommin kuvaus lähtee kulkemaan surman jälkeen kun tarina keskittyy tunteisiin ja pelkoihin mitä Sini teon jälkeen kokee.
4/5
tiistai 31. maaliskuuta 2026
Maaliskuun kirjoista, osa 1
sunnuntai 29. maaliskuuta 2026
Mistä "lapselle" nimi!
Nyt kun autokaupat on tehty ja toimituspäivä sovittu, olen selannut pää punaisena niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin nimisivustoja.
Koska pitäähän lapsella nimi olla.
Ensimmäinen autoni oli nimeltään Harald (Hirmuinen) ja seuraavan nimi olikin sitten helppo, perheen kasvettua farkkumme sai nimekseen
Helga (Hirmuinen).
Susirajalle muutettuamme tarvitsin oman kulkimen, millä työmatkat kulkea ja lapset siirtää päiväkotiin, pikkuinen Fiat Unoni oli nimeltään
Hamlet (Hirmuinen).
Kun Hamletista aika jätti, sa seuraava Fiatini nimekseen
Hani (Hirmuinen).
Jälkikasvu sai Hanin nimiinsä ja minä ostin isältäni Sitikan, jolle lankesi nimi
Martta.
Aikasemmat autot ovat nimensä saaneet jotenkin helposti. Kun olen istahtanut auton rattiin ja sitä hetken pyöritellyt, niin nimi on löytynyt oitis.
Nyt en vain millään malttaisi odottaa näitä viikkoja, mitkä joudun odottamaan, ennenkuin auto pihaan ilmestyy!
Olen hakenut nimeä korean kielestä (Hyundai on korealainen, jos joku ei tiedä), mutta kieli on sen verran erilaista, että en omaan suuhun sopivaa nimeä ole löytänyt.
Olen miettinyt "vihreitä" nimiä kuten Oran, Jade tai Fiona, mutta ei...
Korppu
Tirppa
Tiuhti
Viuhti
Äääääääääääää, ei.
Hetkeksi ihastuin nimeen Cruella, mutta sitten muistin, että vaikka hahmona Cruella on varsin hauska, niin hänhän ajeli hullun vauhdilla ja muistaakseni päräytti pahan kolarin!
Ei.
Desire - kaunis nimi mutta mielleyhtymänä iskee desinfiointiaine.
Ei.
Doris on vielä harkinnassa, mutta aivan varmasti keksin siitäkin jonkun vian.
Sana on vapaa, ehdottakaa nimiä ihanalle, vihreälle Hyundailleni!
torstai 26. maaliskuuta 2026
Autokauppa lyöty lukkoon!
Etsintä on ohitse.
Löysin "uuden" autoni ja tänään jo allekirjoitin kauppakirjankin. Auto tosin saapuu kotiovelle vasta pääsiäisen jälkeen, 10.4.2026.
Kuinka tähän pisteeseen päädyttiin?
Kun helmikuussa palloilin autonostohousut jalassa Kuopiossa ja kävin koeistumassa himoitsemani C3 Sitikan vain todetakseni ettei se sovi reumaisille nivelilleni, ehdotti automyyjä koeistumaan paikalla olleen Hyundain.
i10 on pikkuauto ja siitä kokoluokasta olinkin unelmoinut, mutta Fiat Pandaa ei enää Suomeen tuoda ja muut sen koko luokan autot tuntuvat siltä, että ne on tehty 160cm pitkille hyvin kapearunkoisille eläjille, ei meikäeukon kokoiselle amatsoninalulle. Mutta kas, sujahdin Hyundaihin kuin sukka just kuorittuun jalkaan ja uloskin pääsin ilman suurempia ongelmia. Koeajoon ei silloin ollut aikaa, mutta automerkki jäi mieleen.
Viime viikon vapaapäivänäni kävin koeajamassa mallin paikallisessa autoliikkeessä ja autoon istahtaminen tuntui kuin kotiinpaluulta. Auto oli kuin Fiat Pandan isosisko - hiukkasen tilavampi, mutta ah, tutun sutjakasti kääntyvä ja notkealiikkeinen, näkyvyys joka puolelle loistava ja parkkeeraus pieneenkin rakoseen suitsaitsukkelaan.
Paikallinen Hyundai oli kuitenkin karvalakkimalli, siinä ei ollut vakionopeudensäädintä, ei peruutustutkia eikä mitään muitakaan pikkumukavuuksia ja hilpakkeita, jotka tekevät autoilusta viikonlopun arjen sijasta. Ja auto oli valkoinen.
Valkoiset ja harmaat autot saisi minun mielestäni lailla kieltää. Ne kun eivät näy liikenteessä mitenkään hyvin vaan "katoavat" maisemaan. Yäk, en tykkää.
Niinpä palasin selaamaan autotalli.comia ja nettiauto.comia hiukkasen tarkemmilla spekseillä tällä kertaa.
Ja sieltä se löytyi!
Kaunotar vuosimallia 2024 (rek. joulukuussa 2024!), ajokilometrejä vaivaiset 15K ja kaikki haluamani härpäkkeet valmiiksiasennettuina:
Ooh ja Aah ja IIIIIK!
Kaunotar saapuu kotiovellemme pääsiäisen jälkeisenä perjantaina. En malttaisi millään odottaa!
tiistai 24. maaliskuuta 2026
Paholaisen keksintö: Lehtipuhallin
Yleensä se on syksy, kun alan vinkua näistä helvetinkoneista, mutta jostain syystä laite on löytänyt tiensä myös kevääseen!
En pysty nimeämään kammottavampaa laittetta vaikka mielikuvitukseni on keskimääräistä vilkkaampi eikä sanavarastossakaan moitittavaa. Joku synopsiketju aivoissani napsahtaa solmuun, kun kuulen lehtipuhaltimen äänen ja pääni täyttyy punaisella raivolla.
Tilanne tänä aamuna:
Ajelen kevättä ihaillen töihin ennen seitsemää, autoja tai muita kulkijoita ei ole montaakaan ja aamun kirkastuva taivas hellii sielua ja sydäntä. Olen ensimmäisenä kampuksen parkissa ja noustessani autosta haistan kevään kaikilla aistisoluillani. Olen niin Zen kuin vain kauniina keskiviikkoaamuna voi olla.
Ja sitten.
PRÄMPRÄMPRRRRRÄÄÄÄÄM
Hullu lehtipuhallinhenkilö aloittaa tanssinsa päätalon portailla. Lehtiä on maassa ehkä tusina, mutta voi että tyyppi niitä puhaltelee hartaudella ja perinpohjaisesti.
PRÄMPRÄMPRRRRRÄÄÄÄÄM
Tapanko tyypin vai tuhoanko helvetinkoneen?
Kas siinä päivän kysymys.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2026
Pääsiäinen lähestyy, uutta ilmettä kuisti-ihmisille
Meidän etukuistilla asuu pariskunta Lasse ja Marita.
Lassen ja Maritan asut ja ympäristön koristelu vaihtuvat epäsäännöllisen säännöllisesti; juhlapyhien aikaan vaihto tapahtuu aina, mutta myös muulloinkin kun sille päälle satun, kehittelen jotain pientä heidän (ja omaksi) ilokseni.
Kurssilta palattuani kaivelin kätköistäni pääsiäisen somistusboxit ja aloin valita rekvisiittaa tälle vuodelle. Pääsiäisen koristelut ovat hillittyjä verrattuna Halloweeniin, missä toteutan vahvaa periaatettani Parempi överit kuin vajarit, mutta tunnelmaan pääsee vähemmälläkin.
Tässä viime Halloweenin tunnelmia:
Ja tässä tämän pääsiäisen aloitelmat (koristelua kertyy vielä ennen pääsiäisviikonloppua):
lauantai 21. maaliskuuta 2026
Kuntoutuksesta kotiuduttu, hemma bäst
Reumaliiton monisairaiden kurssin loppupäivät menivät nopeasti ja vaikka harmikseni kämppiksen nuha osoitti oireita siirtymisestä myös minulle pienen päänsäryn myötä, ainoa minkä jätin väliin oli torstain allasjumppa. Jumpan sijaan otin päiväunet ja kun herättyäni nappasin PanadolHotin, jaksoin taas liittyä toisten seuraan.
Vesileppiksen "kellariluolassa" on jo ties miten monetta vuotta Muumien jäämaailma ja olen jokunen vuosi sitten siellä vieraillutkin, mutta pitihän se uusi maailma käydä kokemassa.
Kokemus oli edelliskertaa upeampi, koska nyt visiitti tapahtui hiljaisempaan aikaan, eikä jäämailma ollut niin tupaten täynnä.
Samalla pääsylipulla sai käydä useamman kerran saman päivän aikana ja kun minä viimeistä kertaa kävin alueen kiertämässä puoli tuntia ennen sulkeutumista, sain nauttia aivan ypöyksin!
Torstai-iltana päivällisen jälkeen kokoonnuimme typötyhjään ravintolaan "viimeistä iltaa" viettämään, mutta rauhallista oli meno. Tosi outoa, että vaikka viikko ei fyysisesti ollut mitenkään ohjelman suhteen rankka, niin vaikeistakin asioista puhuminen ja niiden kuunteleminen väsytti aivan suunnattomasti. Olin joka ilta heti yhdeksän jälkeen valmis hyppäämään vällyjen väliin. 
Ainoa miinus Vesileppiksessä olikin se nukkumisosuus. Huoneemme sijaitsivat hotellin kolmannessa kerroksessa ja jokaisen ryhmäläisen kommentti oli, että sängyt ja tyynyt olivat kammottavia. Toki osansa sänkyjen huonouteen teki varmasti se, että jokainen meistä sairasti jonkinmoista reumasairautta ja kotona omaan sänkyyn on varmasti panostettu normaalia enemmän.
Mutta sananlaskukinhan sanoo, että viikon kestää vaikka tikun nenässä!
Mikä autuus olikaan illalla kellahtaa omaan sänkyynsä ja painaa pää omalle tyynylle. Osaa taas arvostaa tätäkin ylellisyyttä.
Perjantain ohjelma oli onneksi kevyemmän sorttinen ja loppuikin heti yhden jälkeen. Hyvillä mielin hyvästelimme toisemme ja suuntasimme kukin kohti omaa kotiaan.
Kurssiviikko antoi sen mitä sieltä läksinkin hakemaan: vertaistukea, uusia ideoita ja ajatusmalleja, lepoa ja omaa aikaa. Mahtavaa, että sain paikan ja pääsin osallistumaan!
keskiviikko 18. maaliskuuta 2026
Kuntoutumassa Vesileppiksessä
Tänään on menossa kolmas päivä reumaliiton monisairaiden kuntoutuskurssia ja kokemus on ollut positiivinen kaikilta osiltaan.
Maanantaina ajelin Joensuusta tänne Vesileppikseen, matkaa on joku 130 kilometriä ja sää oli mitä mainioin.
Kurssi alkoi päiväkahvien ja tutustumisen merkeissä, meitä kurssilaisia on 14 ja maantieteellisesti tulemme vahvasti keski- ja itä-Suomesta, kerrankin etelä-Suomen edustus oli pienempi kuin "muun Suomen"!
Maanantain ohjelmassa ei ollut esittäytymisen ja kurssin ohjelman läpikäymisen lisäksi muuta kuin päivällinen ja vapaa kylpylän käyttö. Ja iltapala vielä kaupan päälle.
Tiistaina tutustuimme paremmin ryhmään - kaikkia meitä yhdistää joku reumasairaus + liuta muita diagnooseja ja liekö sama tautitausta syynä, mutta heti alkuun tunnelma ja henki oli tosi avoin, suvaitsevainen ja iloinen.
Ihmeellistä kyllä ryhmässä on peräti KAKSI miesoletettua - rohkeita uroita, kun akkavaltaiseen joukkoon sekaan uskaltautuivat. Ryhmän nuorimmat taitavat olla viisikymppisiä ja vanhimmat päälle 70-vuotiaita. Reipasta henkeä ja tekemisen meininkiä löytyy kaikilta iästä riippumatta.
Olemme puhuneet paljon ja kuunnelleet paljon. Jokainen saa jakaa omasta tilanteestaan ja sairaushistoriastaan sen verran kuin haluaa tai pystyy ja uskomattoman avoimesti kaikki elämästään ovat avautuneet. Heti alkuun oli sovittu, että kokoushuoneemme on turvallinen tila, jokainen saa olla juuri sellainen kun on, saa itkeä, saa nauraa ja saa myös olla hiljaa, jos ei halua puhua.
Kaikki ovat halunneet puhua, jotkut kertomukset tulevat kyynelten myötä ja jotkut naurun remakalla, mutta jokainen tuntuu puhuvan sydämestään.
Ja vaikka asiat, joita jaamme eivät ole helppoja ja sairaudet rajoittavat paljonkin elämää, on silti kaikessa positiivinen ja jopa optimistinen sävel. Kaikesta p**kasta huolimatta jaksamme uskoa parempaan ja tsempata myös toisia.
Aika hieno fiilis, uskotteko!
Päivän ohjelman keskeytti maukas, seisovasta pöydästä tarjottu lounas ja pieni lepohetki sen jälkeen. Ohjelma jatkui päivälliseen asti, joka sekin tarjottiin seisovasta pöydästä. Nälkää ei tarvinnut nähdä, päin vastoin, mutta onneksi vastapainoksi kuntoutusviikkoon kuuluu kylpylän vapaa käyttö.
Ennen päivällistä tiistain ohjelmassa oli kuitenkin ohjattu vesijumppa. Jumpan vetäjä oli pirtsakka ja aurinkoinen naisoletettu ja kunhan oman tasapainonsa ja taitonsa mukaisella vauhdilla hänen altaanreunalla vetämiään liikesarjoja suoritti, väsymys oli taattu.
Vesijumpan päälle maistuikin päivällinen oikein hyvälle!
Tänään keskiviikkona päivän aiheena oli Sairauden vaikutus omaan elämään (fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen ulottuvuus). Aamupäivän vietimme sisätiloissa aihetta pohtien, mutta lounastauon jälkeen matkasimme alarantaan kodalle, missä ensin heittäydyimme jumppaliikkeisiin, leikimme eläimiä ja työkaluja ja kiljuimme kurkku suorana joo tai ei, sen mukaan onko itselle helppo sano ei vai kuuluuko joojoo-ryhmään.
Ei ihan minun piece of cake/lempipuuhaa, mutta ken on leikkiin ryhtynyt, leikin kestäköön.
Kodassa joimme päiväkahvit ja avasimme aiemmin saamaamme tehtävää: Etsi luonnosta
1) itseäsi kuvaava,
2)sairauttasi kuvaava ja
3) jaksamistasi/voimavarojasi kuvaava esine tai asia.
Poimin itseäni kuvaamaan pajunvitsan, koska kuten paju, niin minäkin taivun moneen muotoon ja juurrun helposti mihin vain.
Sairauttani kuvaamaan otin kuusesta neulasia pursuvan pienen oksan - huonoina päivinä sairaus tekee minusta piikikkään ja pihkaisen tahmean.
Voimavaroistani muistuttaa tuore käpy - saan virtaa luonnosta, puutarhasta, kasveista jne.
Nyt olisi aikaa mennä omatoimisesti kylpylään, mutta pakko sanoa - laiskottaa. Ja koska meillä on täällä jaetut huoneet, päätin nauttia omasta rauhasta kämppäkaverin syöksyttyä vesijuoksemaan.
Ehdin toki vielä kylpyläänkin, jos siltä tuntuu, mutta mikäs hätä tässä, valmiissa maailmassa.
Huomenna on vielä kokonainen kurssipäivä ja perjantaina puolikas. Ihana viikko ollut, nautinnolla loppuun asti!
tiistai 17. maaliskuuta 2026
Vaihtoehtoisia elämiä, osa 2
Opiskeluvalinnan jälkeen seuraava suurempi risteys oli varmaankin 90 day fiancee-mukaelma vanhanaikaisesti kirjeiden välityksellä.
Kauniina kesäyönä törmäsin Joensuun keskustassa suklaasilmäiseen tummakutriseen ranskalais-reilaajaan ja juttelimme niitä näitä torin laidalla istuskellen kunnes saatoin hänet silloin vielä kulkevaan yöjunaan Helsinkiin. Vaihdoimme osoitteita ja sovimme kirjoittavamme toisillemme.
Siitä alkoi kiivas kirjeenvaihtomme - parhaina viikkoina sain ja lähetin kolmekin kirjettä kohti Lyonia ja kirje kirjeeltä sävy muuttui kaverillisesta höpinästä ihastumiseen ja vuoden päästä olimme jo suorastaan rakastuneita.
Uuden kesän koittaessa Prinssini saapui takaisin Suomeen ja voi mikä kesä meillä olikaan! En ikinä ole ollut niin rakastunut ja saanut niin tulista rakkautta osakseni. Elimme satua 24/7.
Mutta syksy saapui ja vei rakkaani Pariisiin opiskelemaan, juna-asemalla sain häneltä sormuksen.
Kirjeet kulkivat kiihkeinä välillämme ja joskus jopa raaskimme soittaa toisillemme vaikka puhelut maksoivatkin maltaita.
Olimme sopineet, että opiskelun loputtua matkustaisin ensin Lyoniin tapaamaan hänen äitinsä ja sen jälkeen lähtisimme Pariisiin, missä asettuisimme elämään unelmaelämää yhdessä. Together forever, tiedättehän?
Viimein juna saapui Pariisin asemalle ja etsin unelmieni miestä tungoksen keskeltä, alkaen jo pelätä, että hän ei saapunutkaan paikalle. Ja sitten hän oli siinä.
Katsoin kaksi kertaa ennenkuin tunnistin villin ja boheemin rakkauteni sen suitun pukuhemmon sisältä hänen KÄTELLESSÄÄN minua. Missä olivat kiihkeät haaveet ja suunnitelmat kuinka kaadumme toistemme syleihin ja suutelemme toisemme suurinpiirtein tukehduksiin?
Niitä näitä jutellen astuimme Lyoniin menevään junaan ja hän alkoi "kouluttaa" minua. En osannut tervehtiä ranskaksi tarpeeksi hyvällä aksentilla ( hänen äitiään piti ehdottomasti tervehtiä ranskaksi ), miksi minulla oli omituinen haalari päällä, kai vaihtaisin vaatteita ennen kuin tapaisimme hänen äitinsä, olinko kenties lihonut?
Olin typertynyt.
Kun pääsimme perille hänen äitinsä luo, oli vastassa sisäkkö, joka kertoi ettei madame valitettavasti ollutkaan paikalla, koska hän oli illallisilla presidentti Mitterrandin luona, tapaisimme hänet seuraavana päivän kun hän palaisi Lyoniin.
Leukani taisi olla tässä vaiheessa lattiatasossa.
Katselin ympärilleni mihin laskea rinkkani, mutta ympäristö oli kuin suoraan Aurinkokuninkaan hovista enkä saattanut laskea rinkkaani oikein mihinkään!
Suomessa tapaamani Vapaa ja vallaton Ranskalainen kreivini oli kotonaan hyssyttelevä mammanpoika, jonka arki oli täynnä kirjoittamattomia sääntöjä ja käyttäytymismalleja.
Pariisissa ei ollut sen helpompaa. Toimin koko ajan väärin - katsoin ihmisiä silmiin, puhuin kun minua ei puhuteltu, pukeuduin väärin, söin väärin..mutta sopeutuisin kuulema nopeasti, rakkautta rakkautta rakkautta vaan.
Soitin ystävälleni, joka oli töissä Ranskassa ja kysyin voisinko tulla hänen luonaan käymään ja sieltä hyppäsin kanaalin yli vievälle lautalle ja matkasin ystäväni ystävän luo Ipswichiin. Sain olla oma itseni ja nautin elämästä! Nielin katkeran totuuden siitä, että vuosisadan rakkaustarinamme ei kestä ranskalaista arkea. Tässä sadussa ei ole Happily ever after-loppua.
Palasin Pariisin vain jättääkseni jäähyväiset ja matkasin takaisin Suomeen. Sain vielä useita kirjeitä, joissa hän vakuutteli, että voittaisimme vaikeudet ja oppisimme elämään yhdessä, kunhan vain yrittäisin sopeutua. Lopulta kirjoitin hänelle että let´s face the truth - minusta ei ikinä tule ranskalaista naista, enkä sellaiseksi haluakaan. Haluan olla juuri tällainen kuin olen, itsepäinen, itsenäinen, yli 0-kokoinen ja tyylittömästi pukeutuva pahasuinen nainen. Sellainen millaista hän Suomessa rakasti.
Jätimme hillityt jäähyväisen ja aloimme elää molemmat omaa elämäämme.
Mutta entäpä jos olisin jäänyt Ranskaan ja alkanut sopeutua?
Olisin niellyt omapäisyyteni ja alkanut opetella hoviniiausta. Olisin tehnyt töitä lausuakseni ranskaa juuri niinkuin sitä pitää lausua - toki olisin puhunut vain silloin kun minulta olisi jotain kysytty.
Olisin laihduttanut itseni vaateripustimen kokoiseksi, pukeutumaan tyylikkään hillitysti, oppinut hillitsemään myös tunteeni ja pitämään mielipiteeni ominani.
Olisimme menneet naimisiin ylellisin menoin, saaneet kaksi lasta, joista esikoinen tietysti poika ja meillä olisi ollut lastenhoitaja. Minä olisin palauttanut mittani raskautta edeltäviin alta aikayksikön PT:n avulla ja päässyt osallistumaan milloin minkäkinmoisille päivällisille ja edustanut puolisoni vierellä kertoillen eksoottisista suomalaisjuuristani ihmetteleville kuuntelijoille.
Puolisoni toimisi tuomarina Pariisissa, osallistuisi sukunsa hyväntekeväisyysjärjestöjen toimintaan ja olisi myös aktiivisesti mukana historiallisissa seuroissa jne. Näkisimme edustustilaisuuksissa ja suutelisimme toisiamme sivistyneesti poskelle.
Hänellä olisi rakastajatar ja minä pakenisin silloin tällöin lomailemaan rannikolle, missä minullakin olisi omat seikkailuni. Diskreetisti tietysti.
Lapsia näkisimme sisäoppilaitosten lomilla, ellei muuta tähdellisempää ilmaantuisi.
Vaihdevuosien iskiessä luovuttaisin teeskentelyn ja kertoisin mitä mieltä olen elämästämme ja parisuhteestamme. Istuisin sillä alunperin Aurinkokunkinkaan hovissa olleella sohvalla, joisin halpaa punkkua ja mättäisin suuhuni ylettömiä määriä suklaata ja croissantteja hillolla. Laajentuisin 0-koosta kokoon 16.
Haluaisin avioeron, jonka tietenkin diskreetisti saisinkin.
Muuttaisin takaisin Suomeen, lapset kävisivät tervehtimässä edelleenkin ehkä kerran vuodessa ja ehkä saisin kutsun heidän häihinsä kun niiden aika tulisi. Niissä juhlissa käyttäytyisin ex-puolisoni kanssa hillitysti, suutelisimme toisiamme poskelle ja hymyilisimme vaivaantuneina. Hän kiittäsi jumaliaan siitä että oli päässyt eroon kaltaisestani hompsantuusta ja minä iloitsisin siitä että sain viettää päiväni ilman hänen paskanjäykkää persoonaansa.
Loppu hyvin kaikki hyvin siis tässäkin vaihtoehdossa, mutta oi että olen nauttinut miljoona kertaa enemmän tästä arkisesta elämästäni kuin hylkäämästäni aatelisesta versiosta!
sunnuntai 15. maaliskuuta 2026
Vaihtoehtoisia elämiä, osa 1
Joskus huvitan itseäni kuvittelemalla, että minkämoinen elämä olisi ollut jos olisikin tehnyt toisenlaisia valintoja elämäni solmukohdissa.
Selkeitä risteyskohtia löydän aikajanaltani useita, ensimmäinen selkeä sellainen oli kirjoitusten jälkeinen kesä pääsykokeineen.
Hain yliopistoon, en siksi että olisin halunnut jatkaa lukuputkessa, vaan pikemminkin siksi, että se hakeminen oli vähän kuin itsestäänselvyys. Kirjoitukset menivät hyvin, niin kyllähän sitä yliopistoon jatketaan.
Joku hommassa kaiversi ja laitoin hakemuksen menemään myös kauppaopistoon, joka oli selkeästi nopeampi tie valmistumiseen.
Ja läksin poikaystävän kanssa Norjaan.
Palattuamme kotisuomeen oli aika tehdä valinta ja päätin valita nopeamman tien eli läksin opiskelemaan matkailua kauppaoppilaitokseen. YO-pohjaisella linjalla olisi vain kaksi vuotta opiskelua ja taskussa olisi paperit, joilla voisi lähteä tekemään ihan mitä vain.
En kadu valintaani pätkääkään, käytännönläheinen opiskelu oli hauskaa ja vaikka Suomi onkin miljoonien merkonomien maa niin omalla kohdallani olen onnistunut työllistymään aina ongelmitta. Olen päässyt tekemään mitä upeampia töitä ja kartuttanut osaamistani todella monipuolisesti. Työkokemusta on laidasta laitaan - olen esim. laulattanut vanhuksia Ruotsissa, käsitellyt korvauksia lypsylehmien arvosta, hoitanut kolmen autokoulun byrokratioita, toiminut postivirkailijana ja maatalouskonekorjaamossa tilannut varaosia, hoitanut palkkoja ja siivonnut traktoreita.
Toki valmistuttuani tein alan töitäkin muutaman pätkän, olin mm. laulujuhlien yksityismajoitusta järjestämässä, matkailuneuvojana ja matkatoimistovirkailijankin hommia testasin.
Olen testaillut asumista ja työskentelyä ulkomailla, muuttanut ainakin 20 kertaa ja asettunut aloilleni kauppaopiston peruja tutun miekkosen Tampereella 10 vuotta myöhemmin tavattuani.
Meillä on meidän näköisemme koti Joensuussa, kaksi jo aikuista lasta ja yksi vielä vauvanen kissatyttö.
Minulla on vapaus olla sellainen kuin haluan, mahdollisuus olla yhdessä ja mahdollisuus olla yksin.
No complaints.
Mutta entä jos olisinkin valinnut yliopiston?
Olisin opiskellut Ruotsia pääaineena ja siihen lisäksi Englantia, Saksaa, kenties jatkanut Venäjänkin opintoja. Olisin todennäköisesti viettänyt hillittömän railakasta opiskelijaelämää ja keskittynyt opiskeluun vain juuri ennen tenttejä.
Olisin valmistunut keskinkertaisilla papereilla ja varmaankin päätynyt opettajana elämäni viettämään. Napannut jostain bileistä matkaani toisen samanmoisen ja perustanut perheen hänen kanssaan (voi lapsiraukkoja, opettaja-vanhemmat on pahinta ikinä).
Keski-ikäisenä olisin tympiintynyt elämääni ja pahvipäisiin oppilaisiini/opiskelijoihini ja kaikista rajoituksista ja ohjeista huolimatta räjähtänyt kunnolla kesken tunnin, raahannut korvanlehdestä kiinni pitäen sen pahimman häirikön pihalle ja huutanut naama punaisena lopulle luokalle.
Olisin joutunut hyllytetyksi ja kävisin säännöllisesti vihanhallintaterapiassa purkamassa opettajan kurjaa elämää sääntöviidakossa, kun rääväsuille ei saa sanoa pahasti tai pistää pihalle. Haaveilisin muinaisista Jesuiittakouluista, missä sai jopa raipoilla huiskia opiskelijoita. Kuria perkele!
Parisuhde olisi kärsinyt mielialavaihteluistani, lapset hävenneet rageavaa äitiään ja käyneet kotona kerran vuodessa toivottamassa hyvää joulua. Jossain pikkujouluissa olisin päätynyt rehtorin kanssa vessaan hässimään ja erohan siitä olisi tullun, niin parisuhteesta kuin työpaikasta...
Hmm.
Ehkä kauppaopisto oli kuitenkin se oikea kaista aikuisuuteen minulle.
perjantai 13. maaliskuuta 2026
Taikauskoa ja muita pakkomielteitä
Minä olen taikauskoinen. En sillä tavoin, että mustat kissat hetkauttaisivat muuten kuin totaalisella suloisuudellaan tai etten tikapuiden alta saattaisi kävellä, mutta muuten varsin estotonta/rajatonta elämääni rajoittamaan on asettunut erinäisiä juttuja jo hamasta lapsuudesta asti.
Tässä pari pakkojuttua, joita olen noudattanut suurinpiirtein taaperosta asti:
Leipä ei ikinä-koskaan-milloinkaan saa olla pöydällä pohja ylöspäin. Ei ikinä!
Jos limppu nurinperin leipäkoriin jäisi, niin pian olisi torppa hunningolla ja koti alta katoaisi. Ihan joutuisimme mierontielle ja elämästä kurjaa tulisi.
Suolapurkin pitää vaihtaa käyttäjää pöydän pinnan kautta. Aina.
Jos suoraan pyytäjän kätehen sen asettaa niin siinä meni se ystävyys/rakkaus/yhteishenki. Pelkkää riitaa ja epäsopua tipahtaa onnettomien osaksi ja tiet iäiseksi erkanevat!
Myöskään mitään terä-asetta ei terä edellä saa toiselle ojentaa, ettei mene sukset ristiin tai suhde katkolle!
Jos erehdyn jinxaamaan mitä hyvänsä, niin kyllähän puuta koputtelen ja nopsaan. Jos ei muuta puuta lähellä niin, napauttelen omaan otsaan.
Tämä postausaihe tuli mieleeni tiistaina, kun jo useamman päivän lahnana makaamisesta huolimatta ei olo alkanut korjaantua.
Syypää asiaanhan oli tietenkin perjantaiselta sairaalareissulta ranteeseeni jäänyt nimipanta, mikä potilaille aina käteen kiepaistaan. Irroitin sen heti perjantai-iltana kotiuduttuani ja olin "kauhuissani" kun se kotiin matkasi - nimittäin sääntöhän on, että mitään mitä sairaalasta saa, ei kotiin voi tuoda tai mitään mitä sinne sinulle tuodaan ei sairaalaan saa jättää, ettei tarvitse palata palauttamaan tai mukaansa hakemaan!
Olin kuitenkin perjantaina sen verran huonossa hapessa, ettei heti lähdetty takaisin ajamaan, mutta tiistaina sitten vetäisin kotiasun päälle untuvatakin, jalkaan huopatossut ja ilmoitin suuren ilon Turjakkeelle, että kuskiksi pääsee hän tälle toiviomatkalle.
Ajeltiin Tikkikselle ja minä kipaisin pudottamassa rannekkeen sairaalan roskakoriin.
Paraneminen alkaa satavarmasti!
Onko sinun riesanasi/ilonasi joitain uskomuksia, joita on vain ihan pakko noudattaa?
keskiviikko 11. maaliskuuta 2026
32 vuotta kihloissa
Niin se aika vilistää!
Tapasin Turjakkeen heinäkuussa 1993 kun olin ystäväni kanssa Tampereen yössä viettämässä villiä sinkkuelämää. Sekä minä, että ystäväni olimme todella pitkästä aikaa samaan aikaan vapaana, olimme jo viikon riekkuneet ympäri Suomen maata ja palanneet "lepäämään" minun luokseni Härmälään.
No se lepääminen jäi vähän vähemmälle ja 9.7. olimme vipellettyämme pitkin poikin keskustaa päätyneet Grandin yökerhoon. Tungoksessa luoviessani katsoin ensin ohi ja sitten uudestaan, kun baaritiskiltä lähti kävelemään kovin tutunnäköinen miesoletettu. Miekkonen tuli suoraan kohti ja lauloi kohdatessamme Fazerin mainoslaulua sinäkö se oot näin monen vuoden jälkeen muistatko mua?
Tokihan minä muistin hetken katsettani kohdistettuani! Siinähän seisoi 10 vuoden takainn opiskeluaikojeni salarakas ja hymyili kuin Hangon keksi. Taisin kyllä itsekin hymyillä aivan yhtä leveästi, ei siinä mitään.
Ystävättäreni tunnisti miekkosen myös ja alkoi operoida yhteistä pöytää meille ja itselleen kera jonkun blondin kiharapään kenet hän oli matkaansa kaapannut.
Mukava iltahan meillä olikin. Ystävättäreni raahasi herraseuramme mukaamme Härmälään "yöpalalle" ja otimme lennosta taksin, jolla koukkasimme kiharapään luota whiskypullon vielä matkaamme.
Härmälässä tehtiin lämpimiä voileipiä, juotiin whiskyä ja höpöteltiin puuta heinää kunnes siirryimme omien lepotilojemme puolelle molemmat pariskunnat.
Siitähän se alkoi, minun ja Turjakkeen taival.
Seuraavan päivän vietimme nelistään, mutta yön tultua erkanimme toisistamme, maanantai koitti seuraavana aamuna ja herraseuralaisimmalle oli töitä. Ystäväni hyppäsi myöskin maanantaina junaan ja puksutteli kotiinsa Helsinkiin. Nyt oikeasti lepäämään!
Minun puhelimeni soi yhdeksän jälkeen ma-aamuna ja puhuinpa elämäni pisimmän puhelun - laskin luurin iltapäivällä neljältä vetäessäni kenkiä jalkaan, koska meillä oli treffit!
Pikakelausta kevääseen 1994.
Seisomme Tillikassa siiderilasit peliautomaatin päällä ja Turjake ehdottelee sievässä seitinohuessa, että pitäiskö meidän virallistaa tätä suhdetta kun kuitenkin ollaan 24/7 yhdessä. Nauroin siideri nenästä turskahtaen, että no joopa joo, siehän olet oikea sarjakihlautuja, taidan jättää väliin (käytyämme läpi 10 vuoden historiaamme, oli selvinnyt että hän oli ehtinyt kaksi kertaa jo kihloihinkin, minä en kertaakaan).
Hänen toistettuaan pyyntönsä, totesin nauraen, että jos tuosta noppapelistä tulee kolme kuutosta, niin sit menen sinun kanssa kihloihin. Naimisiin en ikinä.
Ja ne kutoset sieltä kauniisti riviin asettui!
Joten seuraavana aamuna herätessämme, mies visotti kyynärpäänsä varassa vieressäni ja kehotti ripeästi pukeutumaan, nyt lähdettäis ostamaan kihlat.
Ja niinhän ne ostettiin, kihlajaispäiväksi kaiverrettiin 11.3.94 ja yhdessä ollaan edelleen. Mutta ei aviossa. Eikä mennäkään.
maanantai 9. maaliskuuta 2026
Vesivahinko laajenee
Postasin helmikuussa vanhempieni luona tapahtuneesta vesivahingosta.
Vahingon alkutoimet etenivät sutjakkaasti ja vahinkotarkastajan käytyä paikan päällä saimme vakuutusyhtiönkin puoltavan päätöksen parin päivän sisään vahinkoilmoituksen jättämisestä.
Vakuutus kattaa korjauksen ja ainoastaan putkitöiden osalta tulee ikävähennyksiä omavastuun lisäksi. Remppafirman käytyä paikan päällä he tekivät arvion remonttiajasta ja se oli siedettävät 5 viikkoa.
Optimisteina himistemille onneamme, kuinka tästä "katastrofista" selvittiinkin vain vaatehuoneen ja pienen käytävän pätkän kuivattamisella.
Mutta eiväthän nämä vesivahinkoasiat koskaan mene niinkuin toivotaan.
Ensimmäisten mittausten mukaanhan kosteus oli levinnyt vaatehuoneesta viereiseen käytävään, mutta nyt kun vaatehuone on purettu ja kuivatuksen alla, on tehty uusia mittauksia, jotka valitettavasti osoittavat, että kosteus on levinnyt paljon laajemmalle alalle.
Tässä ei-todellakaan-mittakaavassa-olevassa piirroksessa keltaisella merkityt tilat on avattava ja purettava "perustuksia myöten".
Tänään menen velipojan ja oman poikani kanssa tyhjentämään tuo pukuhuone tavarasta, jota on varsin runsaasti: yksi iso jääkaappi, kaksi täyskorkeaa hyllykaappia, muutama täyskorkea avohylly jne jne. Ja kaikki kaapit pullollaan tarpeellista tavaraa.
Elämä on ihanaa.
lauantai 7. maaliskuuta 2026
Ei taimikasvatusta tänä keväänä!
Tein uhmakkaan päätöksen viime kuussa, että tänä keväänä en kasvata ainoatakaan tomaattia, kurkkua, chiliä, paprikaa tai muuta hyötykasvia tai silmänilokukkasta siemenestä itse.
En.
Ihan oikeasti, en!
Ai ette usko?
Carolina Reaperit ja muut tuliset ystävät olen jo jättänyt tältä keväältä istuttamatta ja näin vahvistanut uskoani siihen, että I CAN DO IT.
Avautuva kevät ja tuleva kesä ovat uusien kokemusten koekenttää.
Jahka lumet (joskus juhannukselta viimeistään) sulavat, suhautan taimikauppaan ja käyn valmiiksi karaistut, vahvavartiset ja kasvuintoiset TAIMET sieltä.
Vaikka joka kevät ehkä hieman hennohkot itsetaimettamat ruikulat ovat komeiksi ja tuottoisiksi kasveiksi varttuneet, niin tänä keväänä jätän idätys- ja taimitasoni täysin ja kokonaan kissaneidin temmellystantereeksi.
Sitäpaitsi chilejä meillä on pakastettuna ja kuivattuna ainakin pariakymmentä lajiketta niin että ei tämän elämän aikana kaikkea saada käytettyjä vaikka syötäisiin niitä kuin juustonaksuja.
Järki käteen ja päähän, tämä olkoon tunnuslauseeni kun puutarhahormonit alkavat purskadella elimistössäni ja tunnen hillitöntä tarvetta ostaa joka-ainoan siemenpussin lähikaupastakin saatikka sitten puutarhaliikkeistä.
Onkohan kevätpuutarhamaanikoille ja siemen- sekä taiministeille omia vertaisryhmiään ja jotain 12 askeleen ohjelmaa, mikä helpottaisi kuivilla olemista? Anonymous Plantaholics?
torstai 5. maaliskuuta 2026
Kiipeilyseinä Foxey Ladylle
Koska Foxey Lady ansaitsee vain parasta, niin tokihan meidän piti neidille rakentaa virikeseinä olkkariin...
Tilasin Saksasta kaksi settiä kiipeilyseinävermeitä ja sunnuntai-iltana makoilin tormakkana työnjohtajana olkkarin sohvalla kun T. kiipeili ruuvaamassa visioimaani juoksurataa seinälle.
Tuo kuvassa näkyvä kiipeilytolppa sai luvan siirtyä eläkkeelle ja taulut voi aina uudelleenasemoida.
tiistai 3. maaliskuuta 2026
Asako Yuzuki: Voita
Lukupiirimme helmikuun kirja oli Asako Yuzukin Voita.
"Japanilainen kulttikirja gourmet-kokki-sarjamurhaajanaisesta"
"Gourmet-kokki Manako Kajiin väitetään hurmanneen varakkaita poikamiehiä
herkullisella kotiruoallaan – ja sitten myrkyttäneen heidät. Tapaus on
vanginnut koko kansan huomion, mutta Tokion tutkintavankilassa istuva
Kajii ei suostu puhumaan lehdistölle. Ei ennen kuin toimittaja Rika
Machida keksii pyytää häneltä kirjeessään naudanlihapadan reseptiä."
Reseptit ja ruoka ovatkin isossa roolissa läpi kirjan ja suoraan sanoen kirjaa lukiessa ja kuunnellessa iskee ähky. Kerroksia tarinassa on yltäkyllin ja vaikka kertomus imaiseekin mukaansa, niin puolessa välissä viittäsataakuuttatoista sivua iskee turtumus. Pienen väkisin kahlauksen jälkeen imu alkaa jälleen vetää, mutta loppu on aivan kuin toista tarinaa.
Kirja on kirjoitettu vuonna 2017, läpi tarinan korostuu todella vahvasti naisen rooli, asema ja niin ulkoiset kuin sisäisetkin vaatimukset mitä japanilainen yhteiskunta naiseen kohdistaa. Tuntemus Japanin kulttuurista olisi ehkä helpottanut ymmärrystä monessa kohtaa, mutta ilman sitäkin lukukokemus oli mielenkiintoinen ja piristävän erilainen verrattuna länsimaiseen kirjallisuuteen.
Voita on hyvä, lukemisen ansaitseva kirja - vaikka itselleni jäi hieman ristiriitaiset fiilikset tarinasta, olen iloinen että teoksen luin. Se ikäänkuin puhdisti makunystyrät lukemisen suhteen ja seuraavan kirjan aloitan "puhtaalta pöydältä".
Asako Yuzuki: Voita (バター 2017)
Kääntäjä Kosti Vanninen
516 sivua/20h 16m
maanantai 2. maaliskuuta 2026
diverkik-divertik-divermikälie-uloosi iski
Joskus kymmenisen vuotta sitten vietin yhden kesän uudestaan ja uudestaan osastolla antibioottitiputuksessa kun diverxxx ähh - umpipussintulehdus iski. Lopulta päädyttiin Sigma-suolen poistoon ja ilokseni tulehduskierre loppui kuin seinään.
Mutta ei pidä nuolaista ennenkuin tipahtaa.
Perjantai-päivä meni vähemmän rattoisasti ensin terveyskeskuksessa, sitten gynen päivystyksessä ja lopuksi tuskaisen pitkät 8h päivystyksessä.
Kun ei nousseiden tulehdusarvojen ja alavatsakipujen syytä löytynyt gynellä, niin päivystävä lääkäri pisti varjoainekuvaukseen, mikä paljasti kas-kas! umpipussitulehduksen.
Kymmenen vuotta on muuttanut hoitosuositusta siihen suuntaan, että enää ei tökätä tippaa hetioitis vaan sain sairauslomaa viikon, ohjeen viettää ko. viikko vaaka-asennossa ja napsia tujakka tulehduslääkekuuri.
Kuntoutukseen ei ollut siis asiaa minulla, se harmittaa tosi paljon ja siihen päälle mieli maalailee ikäviä kauhukuvia siitä kuinka divertikuliitti kroonistuu ja lopulta poistetaan loputkin paksusuolesta ja päädyn avannepussin kanssa vääntämään loppuikäni. Avannepussi ei toki ole mikään maailmanloppu, mutta en nyt kaipaisi yhtään lisää handlattavaa arkeeni.
Tämä siis vain omassa päässä kehittämääni Worst Scenario-mallia, mutta minkäs teet kun on varustettu tosi isoilla kierroksilla käyvällä mielikuvituksella.
Onneksi on Netflix. Olen nyt makoillut sohvalla ja katsonut Brigertonin viimeisen kauden ja mitähän kaikkea sälää sieltä onkin löytynyt. Vatsaan koskee edelleen, mutta ainakin pää on turta kuin ylivuotinen pesusieni.
Kivaa talvilomaviikkoa kaikille!
May I introduce you: Doris
Hän, uusi autoni, siis saapui kotiin viime perjantaina, iltapäivällä ajeli siirtokuski kulkimen pihaamme ja pikaisen wc-tauon jälkeen lähti ...
