22.6.26, Mökillä Foxeyn kanssa

 Viime torstaina oli kevään viimeinen valmistumispäivä ja perinteisesti tämän jälkeen saamme etätyöskennellä lomaan asti ( lomani alkaa heinäkuun 1. ja jatkuu kuun loppuun)

Niinpä lauantaina pakattiin kimpsut ja kampsut autoon ja ajeltiin mökkimaisemiin Olotilalle. Matka taittui kahdella autolla, koska T. palaisi kotiin jo sunnuntaina, kun taas minä ja Foxey jäisimme mökille koko alkavaksi viikoksi.

Kissaneito sopeutui uuteen ympäristöön ongelmitta ja varsinkin etukuistilla olevaan ulkohäkkiin pitää hänen päästä heti aamusta tarkkailemaan tontin vilkasta linnustoa ja muita lenteleviä öttiäisiä.

Minulla on vähän kaksjakoinen fiilis - toisaalta ihana istua ja katsella järvelle, leikkiä kissan kanssa ja lueskella kirjoja, toisaalta olisi kauhea polte alkaa raivata vesakkoa, pilkkoa puita ja vaikka korjata kulkuteiden katkenneita lautoja. 
Mutta kun en JAKSA! 

Viikon makoilu/lepäily parannellen divertikuliittiä vei voimat ja kun suolenmutka edelleen kipuilee pitempään ylhäällä ollessa aktiivisuus on varsin heikkoa. 
Suututtaa ja ärsyttää.

Lisäksi lämpömittari hihhuloi päälle +25 asteessa ja se ny eivvaan ole mitenkään kannustava lämpötila alkaa vesurin tai kirveen kanssa heilua. INHOAN näin kuumaa.

Jokunen vuosi sitten hihkuin riemusta hellepäivinä ja raahasin aurinkotuolin rantatasanteelle grillatakseni itseäni joka puolelta about 8h päivässä kuin possupaistia vartaassa. "Kiltin" ihosyövän jälkeen tästä huvista oli luovuttava suosiolla, joten mitä iloa minulle on nyt näistä hellepäivistä? Ei mitään!

Kuljen hattu päässä ja pitkähihaisissa (toki kevyissä) paidoissa ja pitkähihaisissa housuissa ja lotraan aurinkosuojaa paljaaksi jääville ihokaistaleille.  Sitä paitsi +25 asteessa fyysinen työ ei ole kivaa vaan yletön rasite.

Joten suokaa anteeksi auringonpalvojat. Minä lähetän kaikille ylemmille tahoille toiveita ja anomuksia vähintään puolipilvisistä keleistä ja max 24 asteen lämpötiloista.

Onneksi Olotilan tontille ei isän hinkumisesta huolimatta ikinä laitettu nurmikkoa, joten luonnollinen varvikko on saanut pysyä paikoillaan ja sehän ei isommalti huoltoa vaadi. Paitsi että iloisen kiihkeästi levittäytyvät koivut ja pajut ja muut puskat peittäisivät koko mökin, jos ei niitä kiskoisi säännöllisesti pois. Tätä juurikin haluaisin tehdä, mutta nou kän duu, kun on niin KUUMA!

Luenpa siis taas yhden kirjan, leikitän kissaneitiä ja ehkä tiskaankin... 

Ozempic-resepti, olenko heikko, huijari vai ihan ok?

 Mie olen nyt puolisentoista vuotta taistellut läskikertymää vastaan ravitsemusterapeutin ja Foodvisorin avulla, mutta eipä ole eukon olemus pienentynyt, kolesterolitkin vain kilahteli kattoon vaikka miten ruokavaliota terveellistytin, onneksi kemia pelastaa siinä(kin) asiassa.

Niinpä pitkän ja hartaan vatvomisen jälkeen annoin ajatukseni kohdistua pitkän ja hartaan mediahulabaloon värittämiin laihdutuslääkkeisiin ja niistä ensisijaisesti Ozempiciin.

Työterveyslääkäri kertoi toimivansa painonhallintalääkärinä ja toivotti tervetulleeksi maksavana asiakkaana myös laihdutuslääkkeiden tiimoilta, mutta memillä ei kemiat oikein kohdanneet, niin en häneltä en edes harkinnut aikaa varaavani. Toisaalta hänen ehdoton periaatteensa siitä, ettei laihdutuslääkkeitä käytetä ilman jatkuvaa seurantaa soitteli minunkin mielessäni kireitä kieliä ja omin sen omaksi periaatteeksikin. 

Jostain syystä päädyin tutkiskelemaan netin tarjoamia vaihtoehtoja painonhallinnan saralta ja päädyinkin valikoimaan sieltä palvelun, jossa luvattiin jopa päivittäinen kontakti hoitohenkilöstöön.

Täytin netissä esitietolomakkeen ja mietin sitä tehdessäni, että tässähän olisi helppo kirjata painonsa vaikka miten suureksi, että "olisi oikeutettu laihdutuslääkkeeseen". Asiaahan ei mitenkään voi tuossa tilanteessa tarkistaa! Nettilääkärillä on kyllä pääsy kanta-tietoihin, mutta eihän siellä kaikilla painotietoja näy.
Maksoin vastaanottomaksun ja varasin chatti-ajan lääkärille.  Yllätyksekseni sain sen jo heti seuraavaksi päiväksi ja jännittynut odotus alkoi.

Kirjauduin teamsiin saamani linkin myötä ja lääkäri ilmestyi paikalle sovittuun aikaan.

Vähän tuli sellainen fiilis, että lääkäri ei ollut lukenut esitietoja, vaikka kiittelikin niiden tarkkuudesta. Olin liittänyt parin viikon takaisten verikokeiden tulokset esitietoihin ja hän mm. kysyi olenko milloin viimeksi käynyt verikokeissa ja olivatko arvot ok.
Kaikki perustiedot lääkehoidosta ja lääkkeiden esittelystä tulivat copypastena ja kysyinkin yhdessä vaiheessa, että juttelenko AI:n kanssa vai onko hän elävä yksilö :D

Lääkäri vastasi, että perusasiat on kaikille samat, miksi niitä aina uudestaan kirjoittamaan ja jos haluaisin, voisimme pistää kameran päälle. No en halunnut, joten jatkettiin chattiä. 

Asiat selvisivät ja valitsin kokeiluun juurikin Ozempicin. Jatkan ruokavalioremonttia ja liikuntaa ja katsotaan kuinka käy. Käyn syksyllä taas Inbody-mittauksessa varmistamassa, ettei lihasmassa ole se mikä katoaa vaan se ilkeä sisäelinten ympärille kertynyt rasva saa kyytiä!

Metotreksaattilääkityksen ja divertikkelien mukanaan tuomat suolisto-ongelmat vaativat extratarkkaa huomiointia, joten olen tyytyväinen tuohon mahdollisuuteen ottaa pienellä kynnyksellä yhteyttä lääkäriin, jos Ozempic alkaa suolisto-oireita enemmän kerryttää.

Voihan se olla, ettei koko lääke sovi minulle ja joudun palaamaan tervaiselle ja tikkuiselle LUOMU laihdutukseen. 
Mutta olenpahan sitten kokeillut tämänkin tien.

 

 

Inbody-mittaukset, kaksi kuukautta väliä

 Kävin elämäni ekassa Inbody-mittauksessa maaliskuussa ja tuloksethan olivat juurikin sellaiset kuin odotinkin. Ylipainoa ja sitä pahimmanlaatuista läskiä reippaasti yli oman tarpeen jne jne.

No, kävin sen jälkeen ravintoterapeutin luona ja sain päätehtäväksi lisätä proteiinin määrää ruokavaliossani. Asia jonka olin tiedostanut itsekin, mutta nyt päätin paneutua asiaan kunnolla.

Viime viikon kuntoutuksessa oli mahdollisuus käydä Inbody-mittauksessa ja hetken innostuksessa varasinkin ajan vaikka mietinkin, ehtiikö kahdessa kuukaudessa mitään isompaa edes tapahtua.

Surprise surprise! 

Hämmästyksekseni muutosta oli tapahtunut ja omasta mielestäni vielä oikein selvästi! Postaukseen liitetyissä kuvissa näkyy muutos 30.3. - 10.6.

Olen siis oikealla tiellä. Jos tekemilläni PIENILLÄ muutoksilla on kahdessa kuukaudessa selkeä vaikutus, niin kas kas, jos oikein innostun, niin muutostahan voi oikeasti tapahtua!

 

16.6.2026 Kesä ulkona, minä sisällä

Ulkona olisi mitä täydellisin ilma tehdä vaikka mitä kivaa - möyriä puutarhassa, käydä uimassa, huuhailla kaupungilla ja nauttia kahvi tai siideri terassilla katsellen ohikulkevia ihmisiä tai osallistua moninaisiin tapahtumiin, mitä kesä kaupunkiin tuo!

Mutta meikäläinen se vain makaa sohvalla ja napsii kipulääkkeitä ja odottaa, että nuo hemmetin divertikkelit toipuisivat mahdollisimman pian.

Avasin työkonetta sen verran, että lähetin sairauslomatodistuksen esihenkilölle ja palkkoihin. Laitoin myös opintotoimiston teamsiin viestin poissaolostani ja listasin tekemättömät työni, mitkä esihenkilö saisi jakaa töissäoleville. 
Voin vain kuvitella sitä noitumisen määrää, kun työt kaatuivat heidän niskaansa. Juuri ennen kesälomaa.
Pakko myöntää, että pikkuisen kurkkasin myös sähköpostiini, mutta kovetin mieleni enkä alkanut purkaa sinne kertynyttä viestiruuhkaa.

Miten voikin ihmiselle tulla huono omatunto sairauslomasta! Tätäkin käsiteltiin kuntoutuksessa, mutta niin ne vain "opit" jäivät tosipaikan tullen unholaan. Oppiminen jatkukoon siis, askel kerrallaan.

Eniten ärsyttää tässä se, että tekemistä olisi vaikka kuinka, mutta kun en jaksa/kärsi olla pystyssä kovinkaan kauaa kerrallaan, niin mitäpä teen? 
Luen, katson telkkaria, silittelen kissaa.

Kaikki ovat asioita, jotka ovat rentouttavia ja mukavia kun niitä tekee vapaaehtoisesti, mutta turhauttavia kun ne ovat ainoa vaihtoehto.

Kyllä tämä tästä. 

 

Päiväkirja 14.6.2026

 Kotiuduin ORAS-kuntoutuksesta perjantaina, Foxey Lady ei suonut minulle silmäystäkään, koska olin kehdannut "hyljätä" hänet viikoksi. Onneksi perhe edes otti minut vastaan avosylein.

Lauantain nautiskelin puutarhasta ja pihamaan siistimisestä, vaikka perjantai-iltana alkanut vatsan kipuilu häiritsikin kipulääkkeistä huolimatta.

Sunnuntain vastaista yötä en saanut nukuttua, koska vatsakipu ei asettunut millään. Seiskalta aamulla soitin päivystykseen ja puhelun jälkeen T.  kuskasi minut "mäelle".

Ehkäpä aikaisen aamun takia päivystyksessä ei ollut totaalista kaaosta ja ilmoittautumisesta kotiin pääsyyn kului aikaa inauksen vajaa 3h!

Tulehdusarvot olivat koholla, kuumeen tapaistakin mittari näytti, vatsa to-del-la kipeä ja kosketusarka ja pimpelipom tuttu ja aina yhtä vittumainen diagnoosi tipahti: divertikuloosi.

Lääkäri selitti ettei nykyään enää tähän vaivaan määrätä antibioottikuuria automaattisesti, vaan mennään ihan lepo + tulehduskipulääkkeet meiningillä ensin. Jos ei viikkoon asetu, niin tervetuloa takaisin ja katotaan sitten uusia hoitoja.

Viikko sairauslomaa. Perse.

 

Päiväkirja 12.6.2026, Oraskuntoutus loppu, kohti kotia

 Vähän oli haikea mieli kun alettiin pakkailla laukkuja ja tehtiin loppuhommia kurssilla. Vaikka viikko osasi olla väsyttäväkin, niin kurssilaiset olivat kyllä ihanimpia ikinä ja heitä ehtii tulla ikävä ennen toista lähijaksoa syyskuun alussa.

Menee varmaan muutama päivä, ennen kuin oikeasti sisäistää kaikki ne viikon aikana puhutut ja käsitellyt asiat ja sitten vasta pystyy asioita hyödyntämään jatkoa miettien.

Kotimatkan reitiksi valitsin suoran ja nopeimman reitin tulomatkan ralliteiden sijaan. Ihana oli kotiutua kun vastassa oli puoliso, lapset ja Foxey-kissa sekä pojan Hulifer-kollikin!

En jaksa pestä pyykkejä tai tehdä mitään muutakaan hyödyllistä, rentoilen sohvalla ja kömmin omaan ihanaan sänkyyni heti kun vain "ilkeän" :D

 

Päiväkirja 10.-11.6.2026, Oras-kuntoutusta yhä vain

 Keskiviikkona 10.6. oli rankka päivä.

Aamu alkoi kuntosalilla, jatkui vesijumpalla, välissä harjoiteltiin stressin säätelyä ja sitten lähdettiin retkelle puulajipuistoon sekä käytiin ihailemassa Suomen pisintä (??, miksei korkeinta?) puuta.
Se Suomen pisin puu on reilut 47 metriä korkea ja se on istutettu Punkaharjulle vuonna 1880. 
Ympäröivä metsä oli kaikin puolin komeaa muutenkin, joten itse retken kohde oli varsin suuri pettymys. Ei sen korkeutta jotenkin tajunnut.

Illalla lilluttelin itseäni vielä kylpylän puolella ennenkuin kaaduin punkkaan aivan reporankana. 

Torstaina 11.6. oltiin myös paljon ulkona, pelattiin hauskaa porraspeliä ja tietenkin oma joukkueeni voitti! 
Rentouduimme riippukeinuissa, jotka saimme itse kiinnittää valitsemiimme mäntyihin harjun kupeessa. Muuten oiva tunti, mutta hieman vilpoiseksi kävi olo siinä kelliessä.

Lisäksi veljeni soitti "hätäpuhelun", että äidin jalassa on tulehtunut kissanpurema. Ja mitähän minä asialle olisin voinut tehdä?? Aika paljonkin osoittautui.
Kerroin että lääkäriin on mentävä, kerroin mitkä vaatteet päälle, kerroin missä kukkaro & kelakortti jne jne. 
Pikkasen puhallutti joo.
Loppu hyvin kaikki hyvin - pääsivät lääkäriin, äiti sai jäykkäkouristusrokotteen, antibioottikuurin ja märkäinen haava avattiin sekä puhdistetttiin.

Riippukeinuilun jälkeen ohjelmassamme oli toimintaterapiaa ja saimme painaa haluamanlaisellamme sapluunalla kuvan kangaskassiin, jonka sitten saimme matkaan.
Hauskaa!

Ilta päättyi rantamakasiinin yhteislaulusessioon ja yhteen mustikkasiideriin. 
Ihana on jokainen tämän kurssiporukkamme jäsen.

Huomenna päätöspäivä tältä erää.

 

Päiväkirja 9.6.2026 - Foxey täytti 9kk

 Vähän parempi yö lämpötilan suhteen, mutta se ns. ilmastointilaite pitää ärsyttävää meteliä.

Aamulla onnittelut Foxeylle ja paluuviestissä sain kuvan karvakorvasta, jota pusuttelin puoli tuntia. On se ihana.

ORAS-kurssin ohjelmassa "Ryhmätoimintaa" aiheina
- uni ja palautuminen
- arvotyöskentely
- sosiaaliturva

 

Väliin ihana tunnin mittainen rentoutuminen aurinkotuolissa ulkoterassilla ilman ihmisääniä, minä nukahdin!

Päivän ohjelman päätti lääkärin pitämä
tietoa työuupumuksesta. Sessio vähän venähti, koska ryhmämme on tosi puhelias ja keskustelua syntyi enemmän kuin tarpeeksi. 

Olo oli tosi nuutunut, mutta koska kello ei ollut puolta viittä, mielessä pyöri että pitäisi lähteä vaikka kävelemään, mutta valitsimmekin visiitin Punkaharjun kirpparille mistä löysinkin lisää aina etsimiäni Ironstone ruokalautasia varsin edulliseen hintaan :) Ajoimme kämppiksen kanssa päästä päähän myös upeiden maisemien Harjutien, " Vuosisadan tien" arvonimen vuonna 2017 saaneen Punkaharjun päällä kulkevan tien. 

Johan siinä ohjelmaa yhdelle päivälle olikin. Vetäydyimme päivällisen jälkeen omaan huoneesemme ja höpöttelimme muutaman hetken ennenkuin uni voitti.

Rankkaa tämä kuntoutuminen.
 

Päiväkirja 8.6.2026, ORAS-kurssin eka päivä

 Yöllä oli tautisen kuumaa, joten uni ei ollut parasta mahdollista ja heräsimme aika aikaisin.

Kämppiksen kanssa löysimme kuin löysimmekin ravintolaan, missä tarjoiltu aamupala oli riittävä, muttei mitenkään erikoinen. Kahvi, mehu, sämpylä + leikkeleet. 

Kokoonnuimme ensimmäiseen sessioon, meitä oli 8 naisoletettua ja yksi miesoletettu tulossa myöhemmin päivällä. Kurssivastaava veti pikaisen infon tulevasta viikosta ja pidimme lyhyen esittelykierroksen. Ihan ok porukalta vaikutti ryhmämme. 
Ennen seuraavaa sessiota  oli pidempi tauko, että aamulla tulleet ehtivät viedä tavaransa huoneisiinsa ja asettua kurssimoodiin.

Ja syötiin tietty lounasta. Perusmaukasta kotiruokaa seisovasta pöydästä. Ei paha.

Päivä jatkui ryhmäytymisellä ja tavoitteiden asettamisen pohjustamisella, itsellä oli "tulokeskustelu" omaohjaajan kanssa ja se venähtikin hiukkasen, kun vastakkain sattui kaksi varsin puheliasta yksilöä. Omaohjaajamme on tosi mukava!

Päivän viimeinen virallinen ohjelma oli tutustuminen ulkoilureitteihin Kruunupuiston fyssarin johdolla. Lämpöä oli sellaiset + 28 astetta ja maasto varsin vaihtelevaa. JÄRKYTTÄVÄN kuumaa ja hikistä. Yäk. 
Kyllä on kunto päässyt romahtamaan. Ihan hävettää.

Lepäiltyäni tovin huoneessa, vetäisin kylpytakin päälleni ja suuntasin kohti kylpylää. Ostin kahdenkympin hintaisen oikeuden koko viikon kylpyläkäynteihin, joten pitäähän se korkata.
Sainkin koko kylpylän ihan omaan käyttööni! 
Paikka oli positiivinen yllätys, allas oli tilavahko, vesihierontapisteitä oli siellä sun täällä, kylmä-kuuma kävelyallas sekä +5 asteinen pulahdusallas löytyi myös ja vähän perinteisempiäkin poreita oli tarjolla.
Kylpylän puolella oli myös infrapunasauna ja "kelosauna" sekä elämyssuihku. 
Nautin suunnattomasti testatessani ne kaikki ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Polskuttelun jälkeen koitti taas ruoka-aika, joten nälkää ei kuntoutuksessa tarvitse todellakaan nähdä. Päivälliseltä meitä suositeltiin ottamaan mukaan myös iltapala, koska sellaista ei erikseen tarjottaisi. Hedelmiä sujahtelikin taskuun jos toiseen.

Ehkä kuumuus tai sitten päivän intensiiviset avautumiset aikaan saivat totaalisen väsymyksen niin mieleen kuin kehoonkin, mutta jämähdimme kämppiksen kanssa höpöttämään vielä aivan liiaksi aikaa, unihiekka oli kadonnut silmistä kun sänkyyn lopulta kömmin.
Toinen pätkäuninen yö edessä siis.

 

Päiväkirja 7.6.2026, Punkaharjulle ORAS-kurssile

 Aamu meni miettiessä mitä ihmettä sitä pakkaisi viikon mittaiselle ORAS-kurssille mukaan. On ulkoilua, kuntosalia, uintia ja mitä kaikkea lieneekään.

Läksin ajamaan Punkaharjulle yhden maissa ja vaikka reitti Lappeenrannantietä pitkin olisi ollut suora ja vauhdikas, päätinkin ajaa pienenpiä teitä myöten. Ja todellakin tiet olivat pienempiä - sain kurvailla hiekkateillä mitä vehreimmissä maisemissa ja vaikka matka-aika menikin reilusti pidemmäksi, niin kyllä kannatti. Ei ollu pelkkää suoraa asfalttia eli tylsäätylsäätylsää matkantekoa.

Sain huoneen avaimen respasta ja raahauduin kassieni ja nyssyköineni sokkeloisen hotellin käytäviä onnistuen lopulta oikean huoneen löytämään. 

Majoituksemme on 2hh, mutta astuessani sisään ihmettelin missä se toinen yksilö nukkuisi, koska näin vain yhden sängyn. Huoneesta löytyi kuitenkin liukuovella eroitettu alkovi ja oli toinen sänky.siellä 

First come, first choose - levittäydyin isompaan huoneeseen ja jo matkalaukun purkaminen sai hien pintaan. Huone oli järkyttävän kuuma! Jonkinmoinen puhisija (ilmastointi, hah) huoneesta löytyi, mutta eipä se kovin tehokas ollut. Ikkunoita/parvekkeen ovia ei saanut avata eikä ulos mennä, koska ylemmistä kerroksista saattoi tippua rappausta niskaan! KÄÄK!

Läksinkin varsin nopeasti ulos kävelemään ja hengittelemään hiukkasen viileämpää ilmaa, kävin uittamassa varpaita rannassa ja onnistuin näkemään upean rantakäärmeenkin.

Palattuani huoneeseen sain sätkyn kun siellä olikin ihminen! Kurssikämppiksenikin oli saapunut jo edeltävänä iltana, Vaasasta asti oli hän ajellut Punkaharjulle.

Kämppis oli tyytyväinen saatuaan alkovin, joten mitään kriisiä ei syntynyt isomman tilan omimisestani, niinkuin pikkiriikkisen olin pelännyt. Muutenkin seuralaiseni osoittautui mitä mukavemmaksi ihmiseksi ja ilta kului rattoisasti jutustellessa ja toisiimme tutustuessa. Onnistuimme myös rikittelemään parvekkeen ovet auki ja toiveissa oli siis viileämpi yö ja paremmat unet.

 

päiväkirja 6.6.2026 hammassärkyä ja hikoilua

 Kävin hammaslääkärin tarkastuksessa toukokuussa ja silloin lekuri totesi, että yksi alatakahampaistani vaatisi vähän rujomman puhdistusurakan, puudutuksella toki.

Asia hoidettiin kivuttomasti, mutta lekuri mainitsi, että hänellä on pieni epäilys hampaan juuren olevan halki...

Ja nythän sitä sitten särkee niin että leukaperiä jäytää ohimolle asti. Pari päivää vedin Pronaxenia ja Panadolia, mutta aamulla oli pakko myöntää ettei kipu katoa. 

Ihmeekseni SAIN ajan hammaslääkäripäivystyksestä ja säästyin yksityisen vastaanoton kukkarontyhjennykseltä.

Päivystyksen ajatkaan eivät olleet muutamaa minuuttia enempää myöhässä, joten ei tarvinnut siitä syystä alkaa kipunoida. 
Hampaasta otettiin röntgenkuva, hl kaiveli ientaskuja ja testaili kylmällä ja kuumalla josko hammas reagoisi mitenkään.
Ei reagoinut.
Siispä koko kaluston röntgeniin, jotta nähtäisiin onko leukaluussa tulehdusta tms. 

Eipä ollut sitäkään.

Tarkemman kaluston tutkimisen jälkeen hl kysyi onko ollu normia isompaa stressiä viime aikoina?
No sitä on ollut joo.

Kipunoiva särky leuasta ohimoon todennäköisesti johtuu siitä, että narskuttelen hampaita ja/tai puren niitä aggressiivisesti yhteen öisin. 
Sain reseptin lihasrelaksantteihin ja kehoituksen ottaa nappi iltaisin, pitäisi auttaa.

Helpottuneena ainakin vielä leuassa pysyneestä hampaasta pyörähdin puutarhan kautta ja vietin pitkän tovin puutarhassa. En tykkää yli +25 asteen lämpötilasta, mutta koska huomenna lähden viikoksi pois, piti piha saada helppohoitoiseen tilaan T:n hoidella.
HIKI virtasi, mutta onneksi pääsi suoraan saunaan kun hommat oli tehty.

Kuistista kissanhäkiksi

 Mietin Foxey Ladyn kotiuduttua joulukuussa Vonkikselle koko talven, että verkottaisin takakuistimme niin että kissaneiti voisi siellä viettää aikaa sään salliessa. Itselleni kesäkauden suurimpia nautintoja on istuskella aamu- ja päiväkahvilla kuistilla ja lueskella kirjaa tai vain katsella puutarhan eri vaiheita ja elämää mitä siellä kuhisee. Mikäs sitä kokemusta vielä astetta paremmaksi nostaisi kuin vieressä kellivä kissaihanuus?

Aika ei vain tuntunut riittävän mihinkään. Ei verkkojen hakemiseen, mittailuun, pätkimiseen saatikka kasaamiseen.

Pistinkin sitten viestiä tutulle Jokapaikanhöylälle ja kysäisin ehtisikö hän käydä kuistin verkottamassa jossain vaiheessa. Hän kävi katsastamassa tilan ja totesi (3 oman kissan orjana), että tämä on nopee homma. Kun rempan hintapyyntö kuulosti asialliselle, sovimme, että kuisti verkottuu heti kunhan hän ehtii sen tekemään.

Menihän siihen hetki aikaa, mutta toisaalta mikäs kiire meillä. Harjoittelimme odotellessa Foxeyn kanssa valjaissa ulkoilua ja vaikka se ei ykköshupia neidille tunnu olevankaan, niin vaihtelua ainakin.

Viimein kuisti valmistui ja pääsin kantamaan pressun alla olleet pöydän ja tuolit "sisään" ja ripustamaan kaikkien karvakorvien rakastaman riipputuolin kuistin kattoon.

Eilen vietimme kuistilla ensimmäistä iltaa ja ai että neiti oli täpinöissään! Sitä tuoksujen, äänien, pörriäisten ja lintujen määrää mikä hänen aistejaan stimuloi. Toinen kävi kierroksilla niin ettei tiennyt miten päin ja missä nuuskisi ja tuijottelisi.

Tänä aamuna kun nousimme ylös (juu, tottakai neiti nukkuu makkarissamme/sängyssämme), näkyi vain oranssi salama kun Foxey oli jo kuistin oven edessä miukumassa.
Kuisti on ihanasti pitkälle iltapäivään varjoisa, niin täällä kärsii istuskella, kovin paahteisina päivinä iltapäivän lämpötila kohoaa turhan korkeaksi ainakin itselleni, mutta illalla taas on taivaallista istua pehmoisessa lämmössä ja nauttia pihan äänistä  (paitsi vuosi vuoden jälkeen palaavaasta hullusta käestä, joka kukkuu toukokuusta elokuuhun. Ja lujaa!)ja tuoksuista. 

Jokunen kiipeily- ja kulkureitti pitää kuistille vielä rakentaa, nyt tarkoituksella verkotus on tehty niin että "kukkalaudat" ovat verkon ulkopuolella eivätkä kisut pääse niille makoilemaan.
Odotan innolla jälkikasvun kissapoikien Mörkön ja Huliferin reaktiota, jahka he pääsevät tutustumaan "kissahäkkiinsä".  

Siihen saakka nautimme tästä ihan omalla porukalla.

 

Päiväkirja 4.6.2026

 Herään aamuyöllä kännykän soimiseen.
Isä
Kuules kun nyt on niin omituinen olo...missähän minä olen ja ketähän täällä on.. 

Unenpöpperöisenä selvitän hänelle, että Joensuussa, kotonahan sinä olet, itse rakentamassasi talossa, omassa makuuhuoneessasi vaimosi kanssa. Ehdotan että jatkettaisiin molemmat unia ja palataan asiaan aamulla.

Lähden töistä jo kahdelta, onneksi on plussatunteja niille päiville kun ei vain jaksa.
Käyn vanhempien luona, äiti torkkuu telkkarin äärellä kissa vieressään, en herätä häntä vaan menen juttelemaan isäni kanssa. 
Menossa on selkeä hetki kun hän itsekin ihmettelee, omia "harhojaan". Kertoo, että _tietää_ kyllä olevansa omassa kodissaan, mutta kun pää väittää, että on jossain muualla. Ihmettelemme asiaa yhdessä hetken.

Äiti on herännyt ja käyn moikkaamassa häntäkin ennenkuin lähden omaan kotiin.

Kotimatkalla soitan kotihoidon sairaanhoitajalle ja kerron huoleni isän "höperehtimisestä ", mutta hän kertoo, ettei normaalia enempää ole tällaista huomannut. Isä juttelee hänen kanssaan päivän uutisista ja he kuulema pohdiskelevat hyvinkin moniulotteisia aiheita. SH epäilee, että äidin kaatumiset ja päivystysreissun aiheuttama huoli ja stressi näkyvät levottomissa jutuissa.
Isäsihän on jo 87-vuotias, vanhuksilla ilmenee usein disorientaatiota ihan vain iän aiheuttamana. 

87-vuotias. Niinhän isä on! Jotenkin tuo läpielämän meitä kantaneen, kaiken osaavan ja täydellisen turvan antajan ikääntyminen käy sielun päälle tosi paljon. Kun se jykevä olemisen kivijalka alkaa hapertua, se on kova paikka vaikka itsellisen eläjä olen ollut jo 40 vuotta minäkin.
Saa se kasiseiska jo välillä höperehtiäkin. 
Tämän kun muistaisi.

Foxey Ladylle verkotettu takakuisti on viimein valmis ja kalustan sen ennen kuin päästän kissaneidin tutkimaan paikkoja. Katsomista, haistelemista ja kuuntelemista riittää - pää pyörii häkkyränä ympyrää ja viiksikarvat vain tärisevät kun se jahtaa kuistille eksyneitä öttiäisiä.
Istun karvakorvaa katsellen kuistilla ja nautiskelen lasillisen kylmää Riesling-valkkaria.

Edessä pitkä viikonloppu ja ensi viikolla ORAS-kuntoutus Punkaharjulla. Varoitin jo veljeä, että ensi viikoksi blokkaan kaikkien koti-ihmisten puhelinnumerot. Ei tartte soitella.

 

 

Päiväkirja 2.6.2026

 Tuntuu että pää poksahtaa.

Aamupäivällä puhelu kotihoidolta, että äiti oli taas vetänyt lipat, oikea jalka ei oikein pidä ja että pitäis varmaan kuvauttaa. No niinpä. Sanoin tulevani hakemaan äitiä heti kun saisin työt siihen malliin että voin pistää päivän pakettiin.

En alkanut kysellä enkä maanitella kun kotikotiin pääsin, puin äidille fleecen niskaan ja pujotin kengät jalkaan, keittiössä istuvalle isälle keitin kahvit ja  kerroin että lähden käyttämään äitiä päivystyksessä.
Sanoin soittelevani jos jotain erityisempään tulisi eteen.

Autoin äidin autoon ja hän ihasteli silmät pyöreinä Doriksen koristeita ja oli oikein otettu kun pääsi "ajelulle". Varmaan vuosi aikaa siitä kun viimeksi on hänet autoon saatu!
Ajettiin joenrantaa pitkin ja hän ihaili maisemia, kaikki oli aivan uutta ja ihmeellistä, ikinä ei ollut nähnyt moista, eikä tiennyt lainkaan missä matkasimme.

Päivystykseen päästyämme ei siellä ollut ainoatakaan pyörätuolia, millä olisin saanut hänet sisään kuljetettua, eikä myöskään parkkipaikkoja ollut äärellä vapaana. Niinpä ajoin parkkitaloon, jätin äidin autoon ja noudin päätalolta pyörätuolin, mihin sitten autoin hänet istumaan ja läksimme loivaa ylämäkeä päivystystä päin. 

Ilmoittautumisaula oli täynnä, eteisessä ja pihallakin jonotti ihmisiä. Jono ei ensimmäiseen 20 minuuttiin liikkunut mihinkään ja mie joka inhoan odottamista aloin olla kierroksilla. Onneksi äidillä ei ole ajantajua enää, niin hän aivan tyytyväisenä katseli ympärilleen ja ihmetteli uusia paikkoja ja ihmisiä.

Ilmoittautumisen jälkeen siirryimme varsinaiseen odotustilaan odottamaan lääkärin katsomista ja röntgenlähetteen kirjoittamista.

MIKSI ei triagen sairaanhoitajalla ole tällaisissa tilanteissa valtuuksia kirjoittaa lähetettä röntgeniin?
Jos ja kun jonkun jäsenen ihminen teloo, niin kuvathan siitä on otettava - MIKSI ensin odotetaan tuntikausia lääkärille, joka vain vilkaisee ja sanoo että eihän sitä ilman kuvaa nää ja kirjoittaa lähetteen.

Odotimme reilut kolme tuntia omaa vuoroamme, vastaanottava lääkäri oli äärimmäisen tympeä, jos ei ihan töykeä ja kirjoitti lähetteen.

Odotimme vajaan tunnin, hoitaja huusi äidin nimen ja kun heilautin kättä, että täällä on, tuli nainen tervehtimättä tykö, tempaisi pyörätuolin ja sanomatta sanaakaan lähti viemään hämillään ja hädissään olevaa äitiäni röntgeniin.

Hoitaja "pudotti paketin" vastaanottajalle eli palautti äidin luokseni taaskaan sanaa sanomatta, naama edelleen norsun v**ulla. 
Loistavaa asiakaspalvelua.

Ja taas odoteltiin. Äiti kyseli välillä että missä olemme ja miksi, mutta koska hänen ajantajunsa on lähes olematon, ei hän ottanut pulttia odottamisesta. 

Mutta. Minä. Otin.

Ymmärrän että kun koko hemmetin Joensuun aluetta palvelee vain yksi päivystys ja porukkaa kyyditään vähän joka suunnasta ja lääkäreitäkään ei ole tänne tungulla tulossa, niin ruuhkaa on ja tulee olemaan. Odotusajat venyvät jne jne.

Mutta ei se lohduta kun istuu 85-vuotiaan muistisairaan kanssa ja odottaa odottaa odottaa, automaatista saa jotain pähkinöitä ja energiajuomaa, mutta hahahahha, nehän ne vasta onkin vanhan kurpan herkkuevästä!

Viimein pääsimme uudestaan lääkärille ja onneksi kuvissa ei näkynyt murtumaa. Nivelside tms on revähtänyt ja kipeähän se on.
Ota Panadolia ja varo jalkaa, saimme ohjeeksi.

Kysyin josko äidille voisi laittaa ideal-siteen tai vastaavan jalkaan, koska hän ei muista vahingottumista ennen kuin jalka pettää ja kääre koivessa voisi soittaa mielessä jotain kelloa että älyäisi pikkuisen varoa.
"EI MEILLÄ KYLLÄ MITÄÄN SITEITÄ TAI KÄÄREITÄ LAITETA ELLEI OLE MURTUMAA, OMAKUSTANTEISESTI VOI KÄYDÄ OSTAMASSA JA LAITTAA".

Voihan vinkulelu.

Selitin mahdollisimman rauhallisesti, että olisi kyllä ihana jos joku ammattilainen siteen laittaisi, koska me voimme aikaansaada jopa enemmän haittaa kuin hyötyä jalkaan käärettä laittaessa. Aikani mielisteltyäni hänen Korkeuttaan, hän myöntyi pyytämään sairaanhoitajaa laittamaan siteen jalkaan  "jos joku ehtii" - "odotelkaa vartti ja jos ei näy niin menkää kotiin".

Onneksi meni vain 10 minuuttia kun illan ihanin, ystävällisin ja huomioivin miesoletettu tuli ja ohjasi meidät hoitohuoneeseen, missä hän jutusteli äidin kanssa kuin ihmisen kanssa ikään. Äidin kasvoille levisi leveä hymy ja hän muutaman sanan vaihtoikin miekkosen kanssa. Totesinkin, että kiitos, pelastit paljon täysin paskasta päivystyskeikasta näiden viimeisten minuuttien aikana.

Kotikotona odotti sitten aivan omissa sfääreissään seikkaileva rakas isäni joka kyseli kuinka äidin käden leikkaukset olivat menneet...
Ja että miksi hänelle ei oltu kerrottu mitään (mistään).

Minä huono ihminen olin hiljaa,  annoin äidille iltapalan ja iltalääkkeen, halasin molemmat ja ilmoitin lähteväni kotiini NYT.

Mikä päivä taas.

Että oivallisesti kartalla kaikki ja Kurppalandiassa kaikki hyvin.

Päiväkirja 1.6.2026

 Olin käymässä veljen luona, käytiin läpi kotikodin varastolaatikoita (vesivahingon alta pakattu) malliin kierrätykseen, takaisin kurppalandiaan, mulla olis käyttöä tälle, onko sulla käyttöä tuolle?

Kotihoidon numerosta soitettiin, että äidille oli tapahtunut jotain. Hoitajan suomenkieli oli suoraan sanoen niin surkeaa, etten ymmärtänyt kuin sanan sieltä sanan tuolta. Sanoin tulevani käymään ja nainen samointein ilmoitti lähtevänsä pois. Hilpastiin J:n kanssa käymään paikan päällä.

Äidin oikea jalka oli sinisenmustankirjava. Itse hän ei osannut sanoa missä oli koipensa telonut, mutta isä kertoi hänen kaatuneen "joskus aamulla."
Koska molempien ajantaju on jossain naapuripitäjän puolella, niin ajankohdasta ei oikeasti ole mitään hajua.  Jalka ei ollut turvonnut ja äiti sitä ilman irvistelyjä pyöritteli sekä käänteli, joten todennäköisesti murtumaa ei koivessa ollut.

Äidille oli puettu suihkun jälkeen kapeat stretch-farkut, jotka vaihdettiin hameeseen siltä varalta että koipeliini päättäisikin aloittaa turpoamisen. Mustelmainen nilkka oli aina yhtä suuri ihmetyksen aihe äidille kun se hänen silmiinsä sattui. Mutta ei kuulema kipeä.

Yritin vielä soitella kotihoitoon, josko olisi saanut yöpartion käymään tsekkaamassa tilannetta, mutta eihän se näin lyhyellä varoitusajalla onnistunut. Joutuukohan yöllä heräämään isän soittoon, että äiti taas lattialla.

Isä sekoili tulevan kattoremontin papereiden kanssa ja unohti syödä iltapalansa. Nostettiin vaaka eteiseen ja autettiin isä mittarin päälle. Painoa vajaa 59 kg. Haihtuu silmissä.
Ei maistu ruoka ja mitä vähemmän sitä syö sitä vähemmän maistuu. Kohta ei lihaksia jäljellä yhtään. 
Sama äidillä.

Kesä alullaan ja kotihoidossa kausitekijöitä ja kesätyöläisiä. Tulevat ja tekevät mitä pakko sen sijaan että jututtaisivat ja pitäisivät huolta, että vanhat syövät ruokansa.  Monet vain istuvat/nojailevat seinään tekemättä mitään. Kysyvät onko sulla nälkä ja kun nuo höpsöt vastaavat että ei ole, niin antavat olla. 
Vakkarit tietävät ettei kysellä vaan lämmitetään ruoka ja sanotaan että ala syödä. Istutaan ja jutellaan niin että ruoka menee siinä sivussa ihan huomaamatta.

Surettaa ja pelottaa ja en tiedä mitä kaikkea.