6 viikkoa Ozempicin aloittamisesta, tuloksia?

  Olen välttynyt Ozempicin kirjatuista sivuvaikutuksista, 

Pahoinvointi ja oksentelu

Ripuli tai ummetus

Vatsakipu, turvotus ja ilmavaivat

Väsymys, päänsärky ja huimaus 

Koska Ozempic on alkujaan tarkoitettu diabeteksen hoitoavuksi, sivuvaikutuksiin on listattu myös ruokahaluttomuus ja painon lasku, mutta laihdutuslääkkeenähän tämä "sivuvaikutus" on juurikin se toivottu vaikutus.

Ruokahaluni on todellakin vähentynyt ja annoskoko sitä myötä pienentynyt, syön myös edelleen aika pitkälti kellon mukaan, koska nälkä ei vain "tule".  Punaviinikään ei maistu edes tulisten pataruokien kanssa, joten sitäkin myötä on elimistöni hyötynyt tästä piikittämisestä. 

Pistin neljä viikkoa alimmalla annoksella o,25 mg ja sen jälkeen annos nostettiin 0,5 mg, "lopullinen" annos lienee minun tapauksessani 1,0 mg parin viikon päästä.

Olen punninnut itseni joka aamu ja paino on laskenut hiljalleen, joskin heiluriliikettä on selvästi näkyvissä. Jos syön paljon hiilareita, aamulukemat ovat nousseet muutaman sata grammaa ja jos päivän energiat koostuvat reippaasti protskuista, lukema on pienempi. 

Vauhti ei ole päätä huimaava, en huomaa eroa vaatteissa tms., mutta keskiarvo per viikko on inauksen vajaa 500g, kaikkiaan 2kg 900g.

Hullua - vauhti on ideaalinen, mutta jotenkin olen pettynyt. Järki sanoo, että näin on just niinkuin pitää, mutta tunnepuolella olisin toivonut suurempaa pudotusta.

Hölmö minä.                                                                             

 

Uniapneaa ja jalkojen turvotusta

 Olen ollut todella väsynyt jo jonkin aikaa ja reumakontrollissa lääkäri kehoitti ottamaan yhteyttä työterveyteen lisätutkimuksia varten. Jalkojen turpoaminen polviin astikaan ei kuulu nivelpsorin oireisiin, joten sitäkin voisi tt-lääkäri tutkailla.

Niinpä varasin ajan työterveydestä ja kävin sydänfilmissä, kilpparilabroissa ja erikseen vielä ProBmp- verikokeessa, joka paljastaa sydämen vajaatoiminnan ja/tai sepelvaltimotaudin.

Ei ongelmia sillä saralla. Hiiohoi :D

Lääkäri epäili vahvasti, että kyseessä on syvien laskimoiden vajaatoiminta (pintalaskimoiden vajaatoiminta on epätodennäköista, koska sääreni ovat sileät kuin vauvan peppu, ei suonikohjuja) ja sillehän sitä ei voi muuta kuin kiskoa tymäkät tukisukat jalkaan ja pistää menemään entisenmoisella tahdilla.

Mutta se väsymys.

Lekuri teetti minulla Uneliaisuuskyselyn ja teki Uniapnean todennäköisyyskyselyn ja pimpelipom, kirjoitti lähetteen kunnalliselle puolelle uniapneaklinikalle.
Nyt siis odottelen kutsua hakemaan ohjeistusta ja kotitestilaitteen, yöpolygrafialaitteen.

Yöpolygrafia on yön aikana tehtävä tutkimus, jossa mitataan unenaikaista hengitystä ja jalkojen liikkeitä, sen avulla voidaan selvittää unenaikaisia hengityshäiriöitä, eli miten hengitys yön aikana sujuu. Laitetta pidetään yön yli ja tutkimuksen voi tehdä ihan omassa sängyssä nukkuen. 

Uniapnean tunnusmerkkinähän on pidetty hengityskatkoksia, mutta naisilla katkoksia on harvemmin, kyse on pikemminkin hengityksen osittaisesta ahtautumisesta.
Minä kuulema olen alkanut kuorsata, mutta ainakaan T. ei ole havannoinnut varsinaisia hengityskatkoksia, mitä itse aikanaan hänen tapauksessaan havannoin TOSI paljon.
Tuon hengitysteiden ahtautumisen olen huomannut esim. hammaslääkärillä kun pöydän pääpuolta lasketaan alemmaksi. Hengitys ei onnistu ollenkaan!

Toivottavasti lähete tulee pian, koska tämä jatkuva väsymys tekee kärttyiseksi. Töiden jälkeen haluaa vain päiväunille ja loppupäivä menee öllöttäessä. Haluan jaksaa tehdä kaikkea mitä pää haluaisi touhuta, mutta kroppa ei tällä hetkellä pysy perässä.

 

Kun ystävyys haaltuu satunnaisiksi viesteiksi tai loppuu kokonaan

Järjestelin päivänä eräänä tuhansien ja taas tuhansien valokuvieni kansioita ja kuvat nostivat muistoista eläviksi monta tapahtumaa, hetkeä ja ihmistä.

Päädyin mietiskelemään kuinka elämästä on kadonnut monia ihmisiä, ketkä omana aikanaan olivat todella tärkeitä ja tiivisti mukana niin arjessa kuin juhlassa. 

Kuinka ihminen, jonka kanssa on jakanut syvimpiä tuntojaan ja viettänyt vuosien mittaan satoja ja taas satoja hetkiä yhdessä joskus vain "katoaa"?

Parikymppisenä solmituista ystävyyssuhteista läheisin haaltui selkeästi siinä vaiheessa kun molemmat löysivät tahoillaan (asuimme aivan eri puolilla Suomea) poikaystävän ja jäljelle jäi tuttavuus ja laimeasti silloin tällöin ilmaan heitetyt suunnitelmat "meidän pitää kyllä tavata!". Tuskin kuitenkaan koskaan näin tapahtuu enää. Ellei ihan vahingossa.

Seuraavan aikuisiällä löytämäni todella läheisen ystävän sain synnytyslaitokselta, kun lähennyimme viereisessä sängyssä maanneen äidin kanssa hyvinkin nopeasti. Hänen tyttärensä, kolmas lapsi, oli syntynyt edellisenä päivänä oman tyttäreni, esikoiseni syntymästä ja hän jaksoi vastailla todella tyhmiinkin kysymyksiini kokeneen äidin kärsivällisyydellä.
Jatkoimme yhteydenpitoa ja tapaamisia kotiuduttuamme synnäriltä ja jaoimme vuosia kokemuksia lapsista ja elämästä yleensäkin. Hän tuli esikoisen lapsenvahdiksi kun läksin kaksi vuotta tapaamisestamme synnyttämään junioria.
Muutettuani Joensuuhun, näimme aina kun vierailin Tampereella, vähintään kerran vuodessa ja luulin oikeasti että ystävyytemme kestäisi lopun ikäämme.
Mutta sitten hän lopetti viesteihini ja puheluihini vastaamisen, aivan yht´äkkiä. 
Lopulta, kuukausien vastaamattomien kontaktiyritysten jälkeen laitoin hänelle sähköpostia, että tulkitsen tämän hiljaisuuden niin, että ystävyytemme on päättynyt enkä enää häiritse häntä. Kiitin mukavista vuosista ja toivotin hyvää jatkoa. En saanut vastausta tähänkään ja yhä vielä joskus mietin mitä oikein tapahtui.

Joensuuhun muutettuamme ja lasten aloitettua iltapäiväkerhon tutustuin naiseen, jonka lapset olivat saman ikäiset kuin omamme. Aloimme sopia leikkitreffejä, vietimme yhteisiä synttäreitä, koska lasten syntymäpäivät olivat vain muutaman päivän toisistaan jne jne. 
Lapset aloittivat koulun samaan aikaan, harrastivat yhdessä ja pidimme ahkerasti yhteyttä & tapasimme milloin missäkin. Ehkä kuuden vuoden kuluttua ystäväni alkoi odottaa vauvaa ja he pyysivät minua kummiksi, pyyntö johon suostuin mielelläni. Kaksi vuotta siitä olin kuvaamassa heidän nuorimmaisensa ristiäisiä ja säännöllisesti touhuilin kummipojankin kanssa sitä sun tätä.
Jossain vaiheessa kun soittelin ystävälleni hänellä alkoi olla kaikenlaista muuta tekemistä kuin tavata meitä eikä uusia tapaamisia saatu sovittua oikein mihinkään. Seuraavaksi en saanut enää kutsua kummipojan synttäreille ja lopulta yhteydenpito katkesi tyystin. Ei vastauksia viesteihin tai puheluihin, lopulta annoni periksi ja mietin että olkoon.
Rippikouluikäiseksi asti lähetin kummipojalle synttäri- ja joululahjan, mutta en varmaan tuntisi häntä jos hän vastaan kävelisi.

Parikymmentä vuotta sitten aloitin uudessa työpaikassa ja tiimistämme löytyi pari naiseläjää, kenen kanssa hyvinkin äkkiä ystävystyimme ja vietimme aikaa yhdessä myös työajan ulkopuolella.
Silloin ei-perheellinen ystävä heistä oli ihanasti apunani esim.  lasteni rippijuhlissa,  kävimme terasseilla ja ravintoloissa kahdestaan ja jaoimme niin hyvät kuin huonotkin jutut elämänmenostamme. 
Kun hän löysi puolison ja sai esikoisensa, näimme semisäännöllisesti ja kun hän aikanaan sai toisen lapsensa, menin minä esikoisen seuraksi heidän kotiinsa, että isäkin pääsisi mukaan synnärille.
Pikkulapsiarki vie aikaa ja voimia, joten itsestäänselvästi tapaamisemme vähenivät kun he vetivät arkea kahden pienen kanssa, mutta edelleenkin pidimme yhteyttä säännöllisesti, vaikka emme enää liehuneetkaan Joensuun yössä niin usein vaan enimmäkseen kahvittelimme joko meillä tai heillä :D 
Viimeisten parin vuoden aikana olemme nähneet pikaisesti ovella tai sattumalta kaupungilla, mutta vakaista aikeista ja lupauksista huolimatta kahdestaan emme ole edes kahvitelleet. 
Kyllähän me edelleen olemme ystäviä, mutta en oikeastaan tiedä yhtään mitä hänelle tai hänen perheelleen oikeasti kuuluu ja kuinka hän voi.

Time waits for nobody, ihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat eikä ystävyyksien haaltuminen ole mitenkään harvinaista, mutta jotenkin entisten "sydänystävien" menettäminen jää vain kaihertamaan mielenpohjalle ja herättelee tunnepuolella kysymyksiä, josko kuitenkin _minä_ tein jotain minkä takia etääntyminen tapahtui.

Ehkä minä olenkin se voimia enemmän vievä kuin antava ystävä, jonka niin monet viisaat mediassa neuvovat hylkäämään!

Että olisi jotain odotettavaa

 Minä rakastan merkkailla asioita ja tapahtumia niin fyysisiin kuin digitaalisin kalentereihin.

Nyt olenkin aktiivisesti järjestellyt loppuvuodeksi kaikkea kivaa ja kalenteri näyttääkin oikein mukavalle!

Tavoitteeni oli, että joka kuukaudelle joulukuuhun asti olisi jotain odotettavaa ja sanonpa vain, hyvälle näyttää!

Elokuussa olen ehtinyt jo viettää mukavan viikonlopun Savon sydämessä jälkikasvun kanssa, mutta odottettavaa vielä  parin viikon päästä järjestettävä Lempi-festivaali.
Tarjolla mm.  Goldielocks, Samuli Putro ja iki-ihana Litku Klemetti. Tietysti myös hyvää ruokaa ja juomaa. Kaikki tämä tarjoillaan sydäntäriipivän kauniissa ympäristössä Pielisjoen rannalla.

Syyskuu alkaa Punkaharjulla, kuntoutuksen toinen jakso vietetään Kruunupuiston maisemissa jo tutuksi tulleessa ja mukavassa seurassa.
Punkaharjulta ajelen ystävän luokse Akaalle <3
Kulttuuripläjäys tulee Kuopin Addams Family musikaalista, mistä menemme nauttimaan puolison kera.

Lokakuussa vietän ehkä viikon 42 lomaillen tai sitten en. Mutta 16.10. suuntaamme Joensuun kaupunginteatterin tiloihin nautiskelemaan Mariskan keikasta. Mariska on ollut sekä minun että Turjakkeen lemppari ihan ekasta soololevystään (2002) asti. Myös Halloweenin rakentaminen kuisti-ihmisille tuo iloa kuukauteen.

Marraskuussa matkaan entiseen kotikaupunkiini Tampereelle ja vietän ihan satavarmasti mahtavan viikonlopun ystävättären seurassa. Ohjelmassa on Wicked-musikaali ja +40-discoilua sekä hervotonta shoppailua (tai ainakin kaupoissa kiertelyä).

Joulukuu ei tarvitse mitään erillistä ohjelmasuunnittelua, synttäreitä piisaa (tytär 8.12., poika 13.12. ja Turjake 17.12.). 
JA JOULUKUUSSAHAN ON JOULU.

Joulu juhlista jaloin!

Pelkästään nämä "kohokohdat" kantavat syksyn läpi, mutta optimistina uskon että kaikkea muutakin kivaa elämään tipahtelee matkan varrella. Ainakin sen verran että pakollinen paskasade tasapainottuu :D

Kyykäärme, ystävä vai vihollinen?

Tässä eräänä kauniina kesäiltana Foxey säntäsi suurinpiirtein kissanluukku kaulassaan olohuoneeseen ja kun menimme katsomaan mikä ihme neidin oli säikäyttänyt, kuului kuistin nurkasta sähinää.

Ja kas, siellähän oli varsin komea musta kyykäärme!

Eipä hätiä mitiä, meillä on kesämökin peruja jo varsin hyvin asettuneet käytänteet ja kun T. vetäisi kumpparit jalkaansa, otti "kädenjatkeen" eli sellaiset pitkävartiset ottimet, jotka sain apuvälineeksi reumapolilta, minä hain kannellisen muoviboxin valmiiksi. 

Kärmesparka oli varsin jähmettynyt ja näin ollen helppo nostaa ottimilla boxiin. Kansi päälle ja sielläpä oli kauhia petoeläin :D 
Ilta-ajelumme suuntautui pois tiheämmältä asuinalueelta, varsinaisesti kyyn reviiri on parisen kilometriä, mutta jouduimme ajamaan lähemmäksi 10 kilsan päähän ennenkuin löytyi sellainen paikka missä luikerolla olisi paremmat elinolosuhteet eikä ihan tykönä taloja.

Sinällään käärmeet ovat minusta oikein oivallisia otuksia (syövät myyriä!!), mutta tämä kuistille ilmestyminen varsinkin kun kuisti on Foxeyn lempipaikkoja aiheutti yksilön häädön pihapiiristämme. 

Kyyhän on muuten varsin hyödyllinen isommassakin mittakaavassa. Se hidastaa välillisesti puutiaisten kantaman borrelioosin ja puutiaisaivokuumen leviämistä. Syödessään pienjyrsijöitä, se vähentää puutiaisen toukkien isäntäeläimiä. Sekä borrelioosi että puutiaisaivokuumehan leviävät aikamoista vauhtia nykyisellään!

Jos pitäisin pihani millin ruohosängellä ja raivaisin kaikki "pöheiköt" ja puskat, niin eihän käärmeet kauheasti pihassa edes viihtyisi, mutta kun tarkoituksella "ylläpidän monimuotoisuutta" puutarhassani ja niitä pöheikköjä ja pitkää nurmea löytyy, niin tokihan siellä kyytkin vierailee.

Ja syö niitä myyriä :D

Tein operaatiosta postauksen Faceen ja olen saanut nyt ihmetellä asian herättämää keskustelua. Yllättävän moni kommentoijista nimittäin hetioitisuoraan oli huutelemassa että henki pois mokomalta. 

Mielessäni heräsi iso kysymys että MIKSI??? Miksi se kyyparka olisi pitänyt tappaa? Ei se otus pahat mielessä ja tahallaan  kuistillemme luikerrellut.

Johtuuko tuo "tapa se"-asenne pelosta vai inhosta? 
- iljettävä otus
- ei uskalla metsään enää mennä, kun kyitä joka paikassa
- koirat kuolee
- ei kuulu minun asuinalueelleni 
- jne jne

Vuosittain Suomessa on 50-150 kyyn puremaa ja kyyn puremaan on kuollut ihminen viimeksi vuonna 1998. Sitä edellinen kuolema tapahtui vuonna 1984.

Ihan vertailun vuoksi: Suomessa tieliikenteessä kuolee nykyään vuosittain noin 170–200 ihmistä. Mutta eipähän autoja vastaan herää samanmoista vihaa (okei, vähän nyt saivartelen, mutta on niin herkullinen mahdollisuus!).

Mitäs sinä olet mieltä tästä luikertelevasta kaverista? 

 

 

Heinäkuun luetuista poimittuja

 

Tatiana Elfin kirjojen Huijari ja Mestari päähenkilö on Rebekka Nurmi, sosiopaatti. Alan olla varsin kyllästynyt tähän trendiin, että kirjojen päähenkilöt ovat aina jollakin lailla rikki, kirjolla, alkoholisteja, nistejä tai ainakin _todella_ vaikean lapsuuden omanneita yksilöitä, mutta Elfin Rebekka on jollakin tasolla piristävä yksilö ja molemmat kirjat on helppo ahmaista yhdeltä istumalta.

Outi Hongiston uuden Halmeenkivi-sarjan aloitusosa Hylätyt Lapset on hienosti rakennettu ja yllättävä tarina. Pääosissa ovat juuri poliisikouluun hyväksytty Tuukka Halmeenkivi ja hänen neurokirjolla (HAH!) oleva veljensä Miikka, joka on virtuoosi tietoverkoissa.
Tottakai on ruumis, epäiltyjiä ja lisäksi vielä Laura, kuka pyytää Tuukalta apua kokemiensa uhkaavien tilanteiden selvittämisessä, kun poliisi ei asiaa ota tosissaan.
Laura, Tuukka ja Miikka alkavat tutkimuksensa, jotka jopa limittyvät toisiinsa...
Hyvin kirjoitettu ja koukuttava tarina, hienolla tvistillä.

Carla Kovachin Valheiden talo on neljäs osa Gina Harte-sarjaa. Harte alkaa tutkia kotimatkallaan kadonneen Samathan kuolemaa ja juttu laajenee yllättäviin sfääreihin.

Harte ei ole suosikkipersoonani kirjallisuudessa, mutta Kovach kirjoittaa niin hyvin, että näitä lukee ilokseen.

Kati Routa ja Vihanpitäjät tutustuttaa Rosi Tikkuriin, uljasta uraa poliisivoimissa aloittelevaan Lapintyttöön, joka kuitenkin lähes alkusivuilla saa saapasta takalistoon tumpeloituaan sen verran reippaasti, ettei asiaa voinut jättää seurauksitta. Potkuista huolimatta Rosi sotkeentuu omatoimisesti kadonneen 14-vuotiaan pojan tapaukseen ja tutkimuksissa paljastuukin yhtä sun toista mielenkiintoista!
JA!! Minähän inhoan "spicy" kirjojen juoneen kuulumattomia hikisiä seksikohtauksia ylikaiken, pehmoporno on ok, mutta kuten jostain luin, ei se kuulu pääosaan muuhun kuin juurikin pehmopornoon.
MUTTA! Yksi kirjan päähenkilöistä, vanha rouva Lilja selvännäkijäkykyineen on sen verran reteä täti, että hihitellen luin jopa T:lle  ääneen hyvinkin mausteiset seksikohtaukset! Seksi todellakin kuuluu kaikille, iästä riippumatta!

Laila Brendenin Tunturisaaga on hillittömän koukuttava hyppy historiallisen Norjan vuorille ja vuonoille. Luulin että tarjolla olisi romanttinen lällyällysarja, mutta sain yllättyä iloisesti!1860-luvun Norjan maaseudulle sijoittuva historiallinen sarja tarjoilee toki romantiikkaakin, mutta sarja esittelee upeasti 1800-luvun lopun elämää ja yhteiskuntaa Norjassa. Sisarukset Anna ja Rise jäävät sarjan alussa orvoiksi ja sarja seuraa heidän selviytymisen ja itsenäistymisen tietä. Koukuttava!

Freida McFadden on takuuhyvä kirjailija, mutta hänen kirjojaan ei pidä lukea montaa peräkkäin. Vaikka itse tarinat ovatkin erilaisia, ovat tyyli ja juonenkäänteet niin samanmoisia, että jo kaksi peräkkäistä kirjaa alkaa tuntua toistolta.
Vuokralainen on oiva ja hienosti rakennettu kostotarina.

Aurora Sainion Älä anna syntejäni anteeksi - kirjaa hehkutin jo Instassa ja Facessa. Ruma ja jopa vastenmielinenkin kirja, mutta silti lukemisen arvoinen ja hyvä!

Kesäloma ja Ozempic

Pistin tänään neljännen pistoksen Ozempicia vahvuudella 0,25 mg, eli kolme viikkoa takana laihdutuslääke-elämää.

Ensi viikolla annos nousee 0,5 mg / viikko.

Kolmen viikon aikana olen selkeästi huomannut, että annokset ovat pienentyneet reilusti. Vatsa tulee paljon nopeammin täyteen ja lautasen täyttämistä harjoittelen vieläkin ahkerasti. Usein joudun jättämään osan annoksestani syömättä, kun on tullut olo, että jos jatkan (suu vetäisi, mutta...) lopputuloksena on vain huono olo.

Makea ei ole koskaan ollut minun heikkouteni, mutta näköjään lääke vaikuttaa myös minun paheeseeni, rasvaisiin herkkuihin. Ei tee mieli pizzaa, friteerattua kanaa, karjalan piirakoita tai mitään muutakaan aikaisemmista herkuistani. Omituista!

Yritän tehdä lihaskuntoliikkeitä pitkin päivää: odotellessani kahvin uuttumista, kyykkään sen minkä ehdin ja kun puuro on mikrossa, teen pystypunnerruksia jne jne. Ehkäpä tässä oikeasti innostun salillekin suuntaamaan syksyn mittaan!

Painoin lähtötilanteessa 10.7. 90,7 kg. 
Tänä aamuna 31.7. painoin 88.7 kg.
Kolmen viikon saldo siis tasan 2 kg - pitää tarkentaa syömistä hiukkasen ylöspäin, koska viikkopudotus tuon mukaanhan olisi pelottava luku 666 g/vko.
Pirullista menoa todellakin :D

Kahden kilon pudotus ei vielä tunnu eikä näy missään, mutta onnistumisen kokemus kantaa kuitenkin eteenpäin. Reilun vuoden kestänyt ruokaremontti + ravitsemusneuvojalla käynnit tuottivat tulokseksi +-0 ja pakko myöntää että olihan se masentava fiilis kun mitään ei tapahtunut vaikka "kaikkensa teki".

Ehkä nuo farkut jonakin tulevana päivänä puristavat vähän vähemmän.

 

 

 

Eka viikko Ozempicilla - 18.7.2026

Ei tullut ainakaan mitään isompia sivuoireita ensimmäisen Ozempic-pistoksen myötä, vaikka niitä hieman uumoilinkin.

Jos ei negatiivisia kokemuksia tullut, niin tulikos sitten positiivisia?

Vaakalle en ole päässyt, kun olemme koko viikon olleet kesämökillä ja täällä kyseinen laite on kiellettyjen laitteiden listalla. Täällä _rentoudutaan_!
Mutta ainakin psyykkisiä muutoksia olen huomannut paljonkin. Perinteinen "mökillä herkutellaan joka ilta"-mentaliteetti ei ole nostanut päätään kertaakaan vaan olen puolisoparan kauhuksi miettinyt etukäteen mitä milloinkin syödään ja torpannut jopa hänen "haetaan Saaristonpuodista pizzat"-ehdotuksensa kuin seinään.
Ei ole haettu pizzaa vaan on syöty uusia perunoita, salaattia ja kanaa tai lohta. Grillimakkaroitaan ei ole kuistilla tirissyt kertaakaan!

Ei tee mieli.

Ehkä tuon pistoshoidon aloittaminen buustaa pysymistä paremmissa valinnoissa, vaikka muutenkin kyllä ravitsemusterapeutin läpikäymien ruokapäiväkirjojen mukaan syömme pieniä (ja suunniteltuja) kebab-iltoja mukaanlukematta lähes kiitettävän terveellisesti ja monipuolisesti.

Tunne siitä, että nyt riittää, tulee paljon nopeammin kuin aikaisemmin. Jos ennen söin 300g pakastepizzan ja sen jälkeen vielä jäätelöä tai salmiakki jälkkäriksi, nyt hyydyn jo puolessa välissä pizzaa. Ei vain jaksa! 
Normaali aamupalani on ollut 2 x ruisreal, keijua, hummusta ja tomaattia kahvin kera, nyt kun olen proteiinimäärää nostaakseni lisännyt siihen 2dl kananmunanvalkuaismunakkaan, niin toinen leipäpala on jätettävä pois tai tulee huono olo.
Eli annoskoko on selkeästi pienentynyt.

Toinen, ei välttämättä niin hyvä asia terveyden kannalta on se, että nälkä melkeinpä katoaa.

Joudun syömään kellon mukaan, koska jos odottaisin varsinaista näläntunnetta, aamupalan jälkeen seuraava ateria olisi joskus seitsemän aikaan illalla. 
Ei ehkä se kaikkein paras rytmi.
No, kellon mukaan syöminen ei ole maailman hankalin asia, joten mennään sen mukaan kunnes elimistö alkaa tottua uuteen tilanteeseen.

Ja näin neulakammoisena voin ylpeänä kertoa, että toisen piikin pistäminen meni SILMÄT AUKI!  

Uniongelmia ja ärtymystä

 Lomallahan sitä nukkuu ja lepää aina täydellisesti. Teoriassa siis.

(pixabay)

Jostain kumman syystä kun viimeisen vuoden aikana olen saanut nukkumisen ainakin useimpina öinä tasaantumaan lepoa antavaksi ja virkistäväksi, nyt lomalla on tapahtunut romahdus.

En nukahda illalla oikein millään, heräilen yöllä 5-8 kertaa ja näen unipätkien aikana mitä omituisempia unia ja painajaisia.

Suoraan sanoen vituttaa. 

Ja ei, unen huono laatu ei johdu siitä että lomalla lipittäisin sidukkaa tai viiniä joka päivä ja vetäisin grilliruokaa kaksin käsin sohvalla maaten.

Olen ulkoillut, liikkunut, syönyt tasapainoisesti ja kyllä, olen nyt kaksi viikkoa lomalla oltuani nauttinut myös alkoholia - kaksi kertaa kaksi lasillista ruoan yhteydessä. Että ei känniunia tai krapulaväsymystä tämä laisinkaan.

 Liekö sitten huonot unet syynä kasvavaan ärtymyksen määräänkin. Huomaan että asiat jotka olen aiemmin ohittanut ilman minkään moisia tunne-elämän tasohyppyjä nostavat (sinällään liian alhaista) verenpainettani varsin nopsaan.
Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun tiedostan että olen ärähtämässä puolisolle täysin tyhjänpäiväisestä asiasta ja huultani purren siirtänyt itseni toiseen tilaan etten olisi alkanut avautumaan.

Sinällään hyvä, että ainakin useimmiten ymmärrän noissa tilanteissa itsekin olevani aivan ylireagoiva ja poistun ennen kuin kehittelen pikkuseikasta kolmannen maailmansodan. 

Ajoin kevään aikana alas mielialalääkitykseni, tt-lääkäri kannusti tähän myös ja tunsin olevani sen verran vahvalla pohjalla, että tällä kertaa lopetin napit tyystin. Vähän kerrallaan tietysti, ei cold turkey-metodilla. 

Maailma on täynnä ihania asioita, tykkään ihmisistä ja innostun vanhaan malliin nollasta sataan 2 sekunnissa. Ei itketä maanantaina eikä muinakaan viikonpäivinä eikä elämän väri ole harmaa. 
Mutta.

Onko tämä unettomuus ja ärtyily ensimmäisiä oireita alkavasta masiksesta?  Ensimmäisellä kerralla en itse edes tajunnut uupumistani/masennustani ja siksi olen aika herkillä tässä hetkessä. 
Toisaalta jos alan miettiä ja diagnosoida itselleni ties mitä härojä, niin sittenhän siinä on helppo tie alkaa toteuttaa omia ajatuksiaan. Että kyllä nyt varmaan olen taas masentumassa ja uupumus kolkuttaa jo nurkan takana.

Ei huvittaisi sellainen lainkaan, mutta vähän ottaa päähän että LOMAlla alan kehitellä itselleni ongelmia. Pitää nyt yrittää odottaa edes töiden alkamiseen asti ja sitten oireilla.
Kuka sitä nyt lomaansa viitsii käyttää uupumiseen.

Tai sitten koko ongelmana on se, että päätettiin olla suunnittelematta mitään kesälomalle - "ollaan vaan ja öllötetään". 
Ehkä mie en vain ole sellainen ihminen, joka jaksaa "olla vain". 

Onneksi on tuo rakas terapiakissa, karvainen lapsemme Foxey Lady. Sitä kun silittää, on kaikki vain rakkautta, vaahtokarkkeja ja sydämiä. 

Perjantai 10.7.2026, Ozempicin aloitus

 
Kyselin Facen naistenhuoneella positiivisia käyttökokemuksia Ozempicistä, netti kun on tulvillaan niitä negatiivisia ja tarvitsin pikkuisen rohkaisua ekan piikin pistämiseen.

Ja tulihan niitä onnistumisen kokemuksia eikä jokaisella käyttäjällä ollut helvetillisiä sivuoireita, eikä kukaan ollut oikeasti oksennellut kuukautta putkeen, paskonut peräsuoltaan pönttöön tuskissaan kiemurrellen tai menettänyt kaikkia hiuksiaan tämän myrkyn takia.

Joten tadam!, uskalsin siis minäkin nostaa jääkaapista piikkipaketin ja aloittaa tämän kokemuksen. Pakkauksessa oli kynän lisäksi neljä neulaa, eli uusi neula jokaiselle pistoskerralle. 
Tässä vaiheessa olin vielä aivan tyyni ja jopa vähän innoissanikin hommasta.

Ruiskun päällä oli useampikin suoja ja kun ne oli poistettu, päästiin avaamaan yksittäinen neulapakkaus ja liittämään se nesteruiskuun.

Ja tässä vaiheessa olin hyytyä koska kauhukseni huomasin, että siinähän on ihan oikea PIIKKI! 

Piikki.
Neula.
PiikkineulapiikkineulaNEULA!

Minähän siis kammoan neuloja ja pistämistä ja ajatusta että minua pistetään, jos näkyvillä on tuo terävä esine eli neula.
Pistän kyllä nivelpsoriasikseen viikottain metojectin ja biologisen kerran kuussa, mutta ne ovat KYNIÄ! En siis näe neulaa, joka uppoaa lihaani, joten pystyn olemaan tyyni ja rauhallinen ja tuikkaan lääkkeen suitsaitsukkelaan vatsamakkaaraan. Nou big diil.

T. lupasi hoitaa pistämisen jos en mitenkään pysty hommasta selviämään, mutta minäpä tomerana täti-ihmisenä puristin vatsamakkaran toiseen käteen, suljin silmäni ja tuikkasin annoksen menemään.
Todella ohut oli neula, koska oikeasti en tuntenut minkäänmoista nipistystäkään!

Pistettyäni avasin pakkauselosteen ja aloin lukea ohjetta ja tuoteselostetta, koska kuka se nyt manuaalia tarvitsee, nössöt ja tumpelot vain!

Nyt odottelen mielenkiinnolla, onnistunko keräilemään minkämoisia sivuoireita vai olenko jo niin paatunut lääkenarkkari, ettei tarvitse kärsiä mitään ylimääräistä ikävää.

Ja kirjataanpa tähän nyt samalla lähtötilanne 10.7.2026: 90,7 kg. 
 

9.7.2026 retkellä Retretissä, Maan Pulssi sykkii!

Muistan kun kasarilla käytiin kesäisin Punkaharjun Retretin upeissa näyttelyissä. Jo luolasto yksinään oli kokemus isolla koolla ja tiloihin pystytetyt näyttelyt aivan oma ihanuutensa.

Sitten tapahtui sitä ja tätä ja tuota ja Retretin luolasto vaipui erinäisten ongelmien myötä unholaan. Tai eihän se mihinkään unholaan ainakaan itsellä vaipunut, mutta ovet pysyivät suljettuina ja luolastot alkoivat rapistuakin.

Kunnes tänä vuonna osa luolastosta avattiin taas ja  Marko Häkkisen valo- ja ääniteoksen Maan Pulssi myötä on taas mahdollista päästä ihailemaan niin luolia kuin taidettakin.

Varasin liput kierrokselle heti kun niitä myyntiin tuli. Kierrokset järjestetään tunnin välein ja yhdessä ryhmässä paikkoja on 25. Meillä on T:n kanssa vuosipäivä 9.7. ja ostin liput juurikin vuosipäivällemme (33. tänä vuonna) ja pyysin mukaan myös jälkikasvumme.

Joensuusta Punkaharjulle on matkaa 123 km, joten kohde on oiva päiväretken kohde. Ajelimme ilman isompaa kiirettä kohteeseen ja kokoonnuimme luolaston infon aulaan odottelemaan sisäänpääsyämme.
Jostain syystä väkeä näytti olevan rutkasti enemmän kuin se 25 mikä sivustolla mainittiin ja lopulta meitä olikin 39 ihmistä odottamassa sisäänpääsyä.

Ensin valitusta: 
- 39 hengen ryhmä on aivan liian iso! Koska vain osa luolastosta on avoinna ja reitti kuljetaan ryhmässä  oppaan ohjastamana, ei tunnelmasta pääse nauttimaan täysillä, koska jonottaminen on osa kaikkea. 
- Epäsuosittu mielipiteeni on myöskin se, ettei tuollainen luola-/taide-elämys ole paikka minne raahataan vaahtosammuttimen kokoisia ihmisenalkuja. Kivahan se on lapsille kokemuksia avata, mutta ei joku 3-4 vuotias muista tuosta kokemuksesta muuta kuin ehkä muutaman painajaisen verran ja kaikki kanssakulkijat taas joutuvat kuuntelemaan luolaston hienon akustiikan vahvistamaa kiljumista ja kailotusta (jota meidän kierroksellamme mukana olleet vanhemmat eivät edes yrittäneet hiljentää). 

Sitten hehkutusta:
Luolasto on maaginen. Akustiikka on hieno ja valoteokset ovat taianomaisia. Jykevät seinät, kostea kallio ja viileänkostea ilma luovat mahtavan tunnelman. Mietin alkuun, että 40 minuuttia kestävä kierros voi tuntua piiiiitkälle, mutta oi ja voi - olisin viihtyt maan alla vaikka toiset 40 minuuttia.


Koska virallisesti paikkoja per kierros on vain se 25, voi olla ettei lippua saa jos hetken mielenjohteesta päättää piipahtaa paikalle. Eli ehdottomasti sen verran kannattaa suunnitelmallisuutta lomallakin harrastaa, että etukäteen liput ostaa.

Jos et kasarilla käynyt Retrerissä sen mahtivuosina, niin käy ehdottomasti nyt. Ei tarvitse muistella mennyttä gloriaa vaan voit nauttia luolastosta täydellä sydämellä tässä ja nyt.

Infoa ja liput.

 

 

6.7.2026 - Pupu pöksyissä

 En ole vieläkään uskaltanut aloittaa Ozempicin pistämistä. Nössö minä!!

Käyttäjäkokemuksia lueskellessa on eteen tullut usein ikävä sivuvaikutus eli voimakas pahoinvointi & oksentelu. Kaikillehan ei tietenkään edes tule mitään sivuvaikutuksia, mutta koska pessimisti ei pety, olen aivan varma, että minähän oksentelen hyvinkin runsaasti ja antaumuksella!

Ensin en aloittanut pistämistä, koska Ilovaariviikonloppu oli tulossa ja eihän sitä nyt festareilla viitsi oksennella ja voida huonosti (paitsi jos nämä oireet olisi itse aiheuttanut nauttimalla alkoholipitoisia virvokkeita!).

Sunnuntai-iltana olin jo tökkäämässä ensimmäisen annoksen kehoni maisteltavaksi, kun 
yht´äkkiä muistin että herramanjeskandeerus, sehän on vuosipäivä tulossa ja ollaan lähdössä Retrettiä ihastelemaan.
Eihän sitä nyt VUOSIPÄIVÄNÄ ja vielä taiteen ääressä voi ryöpytellä sisuksiaan päivänvaloon.

Eli en pistänyt vieläkään.

T. totesi, että eihän minulla mikään kiire ole, ehdin ihan hyvin aloittaa vaikka vasta loman jälkeen. 

Mutta eihän sitä sittenkään voi, kun kukas se töissä oksentelee?

On tämä vaikeeta! 

Ilovaari 2026

 Ilosaarirockin "pikkuveikkana" alkanut Ilovaarirock, nykyisin pelkkä Ilovaari, on kuulunut lomanaloittajaisiini jo 20 vuotta, mutta ensimmäistä kertaa ikinä huomasin miettiväni tämän vuoden pippaloissa, että joskohan ensi vuonna jättäisin väliin.

Alkujaan Joensuun popmuusikoiden ja sitten Grand Old Rockersin pyörittämä hulabaloo toi Ilosaaren ihanaan ympäristöön bändejä ja suosikkeja 60-, 70- ja 80-luvuilta. Olen saanut heinäkuun hämärässä yössä nauttia esim. Suzi Quatrosta ja laulaa Sladen joululaulua tuhat päisen yleisön kuorossa ja tavata poismuuttaneita ystäviä sekä entisiä koulukavereita. 
Rennosti ja sellaisella piis an löööv-mentaliteetillä.
Ilovaariin on kokoontunut hiukkasen iäkkäämpää porukkaa kuin laulurinteellä raikaavaan Ilosaarirockiin, vaikka sielläkin on kävijäprofiili ikääntynyt! 

 

Vuonna 2018 Ilovaarirock siirtyi GORsiltä Kerubin järjestämäksi ja tapahtuma alkoi kehittyä uuteen suuntaan. 

Nyt ollaan minun mielestäni lopulliseti saavutettu se piste, että ennen niin originaali ja omaperäinen festivaali on muuttunut yhdeksi tapahtumaksi satojen muiden samanlaisten joukkoon. 
Festivaali on muutettu kaksipäiväiseksi, esiintyjäkattaus on mentaliteetilla kaikille jotain ja lavalle nousee uuden polven artisteja, joilla kalastellaan ne nuoremmatkin kävijät saaren porteista sisään. 
Toki yleisöstä edelleen iso osa on keski-iän ylittäneitä, mutta fiilis saaressa ei enää ole omanlaisensa vaan sitä samaa mitä se on Iskelmäfestareilla, Himoksella, SuomiPopissa, Viinijuhlilla jne jne jne.

Viinaa myydään joka kojusta, ruokatarjonnasta huolehtii vain ja ainoastaan Kerubi ja hinnat ovat helvetilliset.
Henkilökohtaisesti olen jo muutamat Ilovaarit mennyt vesilinjalla, koska en jumalauta suostu maksamaan 3 dl siiderista kymmentä euroa (9,50 +pantti).
Kourallinen bataattiransuja 12 euroa ja siihen joku ruokalusikallinen chilimajoneesia 3 euroa.
Jeesusmariajakaikkiapostolityhteensä.

Aiemmin festivaalin viehättävyyttä on lisännyt myös se, että se pääesiintyjäkin, mitä yleensä eniten on odottanut, on aloittanut kello 23:00 ja homma ollut paketissa heti puolen yön jälkeen. Mutta tänä vuonna oli näköjään haettu lisäaikaa viinanmyynille ja pääesiintyjät, perjantaina Maustetytöt ja lauantaina Eläkeläiset aloittivat vasta tuossa puoliltaöin ja keikka loppui 01:15.
Perseestä. 

Tämän vuoden Ilovaarin pelastivat itselleni huiman keikan heittänyt Saa Kiljua, tajuttoman kova Brittiläinen The Pineapple Thiefs ja Tuomari Nurmio. 

Mutta joo, ensi vuonna taidan tehdä jotain muuta Ilovaariviikonloppuna :D

 

 

 

 

2.7.2026, Loma ja kerrankin ei mitään isompia suunnitelmia

 Loman toinen päivä alkoi kahvikupillisen kera viikon Sykettä katsellen. 

Pää yrittää kehitellä kaikenmoisia suunnitelmia ja kalenterimerkintöjä, mutta pyristelen vastaan. Päätin ottaa kerrankin loman niin että en kellota mitään minuuttiohjelmaa ja suunnittele päiväohjelmia liian kanssa, mutta nähtäväksi jää.

Oma nuppi kun tuppaa tekemään mitä lystää.

Kuntoutuskurssilta saatiin tehtävänpoikasta rauhoittumis- ja stressinpoistoharjoituksien muodossa ja pakko myöntää että juurikin ne ovat itselle hankalia hallittavia. Niitäpä harjoituksia testailen tässä lomalla, kun en kerta kalenteroi mitään isompaa (hahahhaha).

Ja heti kun olen kehunut, miten menen tämän lomasen tajunnanvirtatekniikalla, niin kerron että tänä viikonloppuna ohjelmassa ompi Ilovaari :D
Perjantai-lauantain täyttää siis hyvä musiikki ja rento meninki.

Ja 9. päivä tehdään päivän reissu Retrettin Taideluolaan.

Näistä molemmista lisää myöhemmin :)

Mutta otanpa toisen kupposen kahvia ja vähän vaikka venyttelen. 
 

22.6.26, Mökillä Foxeyn kanssa

 Viime torstaina oli kevään viimeinen valmistumispäivä ja perinteisesti tämän jälkeen saamme etätyöskennellä lomaan asti ( lomani alkaa heinäkuun 1. ja jatkuu kuun loppuun)

Niinpä lauantaina pakattiin kimpsut ja kampsut autoon ja ajeltiin mökkimaisemiin Olotilalle. Matka taittui kahdella autolla, koska T. palaisi kotiin jo sunnuntaina, kun taas minä ja Foxey jäisimme mökille koko alkavaksi viikoksi.

Kissaneito sopeutui uuteen ympäristöön ongelmitta ja varsinkin etukuistilla olevaan ulkohäkkiin pitää hänen päästä heti aamusta tarkkailemaan tontin vilkasta linnustoa ja muita lenteleviä öttiäisiä.

Minulla on vähän kaksjakoinen fiilis - toisaalta ihana istua ja katsella järvelle, leikkiä kissan kanssa ja lueskella kirjoja, toisaalta olisi kauhea polte alkaa raivata vesakkoa, pilkkoa puita ja vaikka korjata kulkuteiden katkenneita lautoja. 
Mutta kun en JAKSA! 

Viikon makoilu/lepäily parannellen divertikuliittiä vei voimat ja kun suolenmutka edelleen kipuilee pitempään ylhäällä ollessa aktiivisuus on varsin heikkoa. 
Suututtaa ja ärsyttää.

Lisäksi lämpömittari hihhuloi päälle +25 asteessa ja se ny eivvaan ole mitenkään kannustava lämpötila alkaa vesurin tai kirveen kanssa heilua. INHOAN näin kuumaa.

Jokunen vuosi sitten hihkuin riemusta hellepäivinä ja raahasin aurinkotuolin rantatasanteelle grillatakseni itseäni joka puolelta about 8h päivässä kuin possupaistia vartaassa. "Kiltin" ihosyövän jälkeen tästä huvista oli luovuttava suosiolla, joten mitä iloa minulle on nyt näistä hellepäivistä? Ei mitään!

Kuljen hattu päässä ja pitkähihaisissa (toki kevyissä) paidoissa ja pitkähihaisissa housuissa ja lotraan aurinkosuojaa paljaaksi jääville ihokaistaleille.  Sitä paitsi +25 asteessa fyysinen työ ei ole kivaa vaan yletön rasite.

Joten suokaa anteeksi auringonpalvojat. Minä lähetän kaikille ylemmille tahoille toiveita ja anomuksia vähintään puolipilvisistä keleistä ja max 24 asteen lämpötiloista.

Onneksi Olotilan tontille ei isän hinkumisesta huolimatta ikinä laitettu nurmikkoa, joten luonnollinen varvikko on saanut pysyä paikoillaan ja sehän ei isommalti huoltoa vaadi. Paitsi että iloisen kiihkeästi levittäytyvät koivut ja pajut ja muut puskat peittäisivät koko mökin, jos ei niitä kiskoisi säännöllisesti pois. Tätä juurikin haluaisin tehdä, mutta nou kän duu, kun on niin KUUMA!

Luenpa siis taas yhden kirjan, leikitän kissaneitiä ja ehkä tiskaankin...