Järjestelin päivänä eräänä tuhansien ja taas tuhansien valokuvieni kansioita ja kuvat nostivat muistoista eläviksi monta tapahtumaa, hetkeä ja ihmistä.
Parikymppisenä solmituista ystävyyssuhteista läheisin haaltui selkeästi siinä vaiheessa kun molemmat löysivät tahoillaan (asuimme aivan eri puolilla Suomea) poikaystävän ja jäljelle jäi tuttavuus ja laimeasti silloin tällöin ilmaan heitetyt suunnitelmat "meidän pitää kyllä tavata!". Tuskin kuitenkaan koskaan näin tapahtuu enää. Ellei ihan vahingossa.
Seuraavan aikuisiällä löytämäni todella läheisen ystävän sain synnytyslaitokselta, kun lähennyimme viereisessä sängyssä maanneen äidin kanssa hyvinkin nopeasti. Hänen tyttärensä, kolmas lapsi, oli syntynyt edellisenä päivänä oman tyttäreni, esikoiseni syntymästä ja hän jaksoi vastailla todella tyhmiinkin kysymyksiini kokeneen äidin kärsivällisyydellä.
Jatkoimme yhteydenpitoa ja tapaamisia kotiuduttuamme synnäriltä ja jaoimme vuosia kokemuksia lapsista ja elämästä yleensäkin. Hän tuli esikoisen lapsenvahdiksi kun läksin kaksi vuotta tapaamisestamme synnyttämään junioria.
Muutettuani Joensuuhun, näimme aina kun vierailin Tampereella, vähintään kerran vuodessa ja luulin oikeasti että ystävyytemme kestäisi lopun ikäämme.
Mutta sitten hän lopetti viesteihini ja puheluihini vastaamisen, aivan yht´äkkiä.
Lopulta, kuukausien vastaamattomien kontaktiyritysten jälkeen laitoin hänelle sähköpostia, että tulkitsen tämän hiljaisuuden niin, että ystävyytemme on päättynyt enkä enää häiritse häntä. Kiitin mukavista vuosista ja toivotin hyvää jatkoa. En saanut vastausta tähänkään ja yhä vielä joskus mietin mitä oikein tapahtui.
Joensuuhun muutettuamme ja lasten aloitettua iltapäiväkerhon tutustuin naiseen, jonka lapset olivat saman ikäiset kuin omamme. Aloimme sopia leikkitreffejä, vietimme yhteisiä synttäreitä, koska lasten syntymäpäivät olivat vain muutaman päivän toisistaan jne jne.
Lapset aloittivat koulun samaan aikaan, harrastivat yhdessä ja pidimme ahkerasti yhteyttä & tapasimme milloin missäkin. Ehkä kuuden vuoden kuluttua ystäväni alkoi odottaa vauvaa ja he pyysivät minua kummiksi, pyyntö johon suostuin mielelläni. Kaksi vuotta siitä olin kuvaamassa heidän nuorimmaisensa ristiäisiä ja säännöllisesti touhuilin kummipojankin kanssa sitä sun tätä.
Jossain vaiheessa kun soittelin ystävälleni hänellä alkoi olla kaikenlaista muuta tekemistä kuin tavata meitä eikä uusia tapaamisia saatu sovittua oikein mihinkään. Seuraavaksi en saanut enää kutsua kummipojan synttäreille ja lopulta yhteydenpito katkesi tyystin. Ei vastauksia viesteihin tai puheluihin, lopulta annoni periksi ja mietin että olkoon.
Rippikouluikäiseksi asti lähetin kummipojalle synttäri- ja joululahjan, mutta en varmaan tuntisi häntä jos hän vastaan kävelisi.
Parikymmentä vuotta sitten aloitin uudessa työpaikassa ja tiimistämme löytyi pari naiseläjää, kenen kanssa hyvinkin äkkiä ystävystyimme ja vietimme aikaa yhdessä myös työajan ulkopuolella.
Silloin ei-perheellinen ystävä heistä oli ihanasti apunani esim. lasteni rippijuhlissa, kävimme terasseilla ja ravintoloissa kahdestaan ja jaoimme niin hyvät kuin huonotkin jutut elämänmenostamme.
Kun hän löysi puolison ja sai esikoisensa, näimme semisäännöllisesti ja kun hän aikanaan sai toisen lapsensa, menin minä esikoisen seuraksi heidän kotiinsa, että isäkin pääsisi mukaan synnärille.
Pikkulapsiarki vie aikaa ja voimia, joten itsestäänselvästi tapaamisemme vähenivät kun he vetivät arkea kahden pienen kanssa, mutta edelleenkin pidimme yhteyttä säännöllisesti, vaikka emme enää liehuneetkaan Joensuun yössä niin usein vaan enimmäkseen kahvittelimme joko meillä tai heillä :D
Viimeisten parin vuoden aikana olemme nähneet pikaisesti ovella tai sattumalta kaupungilla, mutta vakaista aikeista ja lupauksista huolimatta kahdestaan emme ole edes kahvitelleet.
Kyllähän me edelleen olemme ystäviä, mutta en oikeastaan tiedä yhtään mitä hänelle tai hänen perheelleen oikeasti kuuluu ja kuinka hän voi.
Time waits for nobody, ihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat eikä ystävyyksien haaltuminen ole mitenkään harvinaista, mutta jotenkin entisten "sydänystävien" menettäminen jää vain kaihertamaan mielenpohjalle ja herättelee tunnepuolella kysymyksiä, josko kuitenkin _minä_ tein jotain minkä takia etääntyminen tapahtui.
Ehkä minä olenkin se voimia enemmän vievä kuin antava ystävä, jonka niin monet viisaat mediassa neuvovat hylkäämään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti