sunnuntai 25. lokakuuta 2026

Halloweenin huumaa


Kumma juttu, mutta ystävät jakavat minulle jostain syystä reelsejä otsikoilla "stop buying stupid things, 'cos you're xx years old"?

Mutta joo, kyllähän minä myönnän olevani juuri se hörhö, joko hankkii mitä ihmeellisimpiä vempaimia ja widgettejä varsinkin juhlapyhien koristeiksi.

 
Vuodessa on kolme juhlaa, pääsiäinen, halloween ja joulu, joiden aikana sisäinen somistajani riehaantuu isoille kierroksille. Ja ihan kohtahan se HALLOWEEN on äärellä.


Viime viikkojen aikana olen vähän kerrallaan etukuistille asetellut rekvisiittaa ja vaihtanut Lassen ja Maritan asusteita juhlaan sopiviksi. 
Valoja ja tämän vuoden uusi lisäys "kattaukseen" ääniefectit omaksi ilokseni ja pienten karkkikeppostelijoiden kauhuksi rikittelen tämän ja huomisen aikana paikoilleen.


Kyllä, minusta löytynee muutama sadistinen geeni, koska nautin siitä, kun pääsen säikyttelemään ihmistaimia! Viime vuonna jo pelkkä rekvisiitta aiheutti pieninpien kiertäjien jäämisen portille ja vanhemman käymisen ovella asti.
Tälle vuodelle hankkimani ääniefektilaite saattaa säikäyttää jo sen vanhemmankin. 
Ja minä kieroutunut yksilö hihittelen itsekseni oven takana.








 

 

keskiviikko 21. lokakuuta 2026

8 vuotta siitä kun elämä muuttui

 Onneksi en 8 vuotta sitten kesäkuussa tiennyt, minkälaiselle tielle vanhempieni kanssa lähdettiin askeltamaan.

Silloin isäni sai aivoverenvuodon ja minulle soitettiin sairaalasta, että häntä on lähdetty viemään Kuopioon leikkaukseen. Sieltä sitten soiteltaisiin kuinka on käynyt, mutta masiivisen aivoverenvuodon oli isä saanut. 
Kysyivät, että kerronko minä puolisolle eli äidilleni, vai yrittävätkö he vielä tavoittaa. 
Totesin, että minä kerron.Pyysin soittamaan minun numerooni kun jotain lisätietoja on jakaa.

Ajomatkalla kotikotiin soitin veljelleni ja kerroin tilanteen. Hän lupasi lähteä heti ajamaan, nähdään kotona!

Perille päästyäni pyysin äidin istumaan olohuoneeseen ja kerroin mitä on tapahtunut. Veljeni saapui myös paikalle. Olimme kaikki kuin ohuen jääkuoren sisällä, tunteet oli pakko sulloa jonnekin pois, ettei jalat pettäisi alta. Ei paljon puhuttu, odotettiin soittoa Kuopiosta.

Soitto tuli iltakymmeneltä, leikkaus oli mennyt hyvin, isä oli tajuissaan, mutta lääkäri raa'asti totesi, että nyt kannattaisi lähteä ajamaan, jos haluamme edes pienen mahdollisuuden elossa isää enää tavata.

Minä, tytär ja poikani lähdettiin ajamaan, veljeni perheineen hyppäsi toiseen autoon. Äiti sanoi, että hän ei lähde. Ei halua nähdä ihmistä, joka ei enää ehkä olisi isä.  Sanoi haluavansa muistaa isän sellaisena, kun hän oli aamulla mökille lähtiessään. Äiti jäi istumaan olohuoneen sohvalle kissa sylissään.

Olimme onnekkaita ja Isä tokeni leikkauksesta vähän kerrallaan. Oli kauheita jaksoja, kun hän oli jossain aivan muualla ja toisessa ajassa, oli päiviä, että kun soitin sairaalaan, takaa kuului sielua raastavia avunhuutoja, kun isä paniikissa huusi, huusi, huusi.

Aivot ovat ihmeellinen elin - isä pääsi pois teholta ja lopulta kotikaupungin kuntoutussairaalaan. Elämä alkoi voittaa.

Kun isä päivä päivältä kuntoutui, alkoi äiti päivä päivältä muuttua.
Geriatri kuvasi muistisairauden edistymistä loistavasti: järkytys voi pudottaa sairaan monta askelmaa alaspäin muistisairauden portaissa ja näin todellakin kävi.
Naureskelua aiheuttaneet juttujen toistot ja pienet unohdukset lisääntyivät räjähdysmäisesti, äiti ei enää vastannut ystävien soittaessa puhelimeen eikä avannut ovea kenellekään. Isän aivoverenvuodosta ei saanut kertoa kenellekään eikä hän halunnut lähteä käymään kuntoutusosastolla isää moikkaamassa.

Aikanaan isä pääsi kotiin ja siitä alkoi aikamoinen kiirastuli.

Äiti ei sisäistänyt eikä hyväksynyt isän toiminnallisia rajoituksia ja riitaa tuli joka päivä aivan kaikesta.
Vaatteiden pukemisesta ja  ripustamisesta, sängyn petaamisesta, ruoasta jne. Suurinpiirtein isän hengittäminenkin sai aikaan suhteettomia reaktioita.

Lopulta saimme äidin lääkärille ja Alzheimer todettiinkin nopeasti. 
Diagnoosin saatuaan rakas äitini, innostuva, energinen ja ihmisistä pitävä touhukas nainen asettui 
sohvalle ja lopetti elämisen.

Näin voi tosiaan sanoa. Hän ei enää halunnut lähteä minnekään tai tehdä mitään. Kun yritin saada häntä ymmärtämään, että edessä on vielä monia vuosia, jolloin hän voisi elää (lähes)  normaalia elämää, hän katsoi minua tyynesti silmiin ja totesi, että hän tietää mikä on hänen tulevaisuutensa ja se on toivoton. Hänen kuntonsa ei enää ikinä tulisi paremmaksi, vaan huononisi päivä päivältä.

Tekee kipeää katsoa taaksepäin ja muistella kaikkia niitä ovia, mitkä ovat äidiltä sulkeutuneet näiden vuosien aikana. 
Onnellinen voi olla vain siitä, että tänä päivänä hän ei enää sure ja itkeskele sitä mitä hänelle on tapahtunut ja tapahtuu. Ne ajat ovat ohi.
Hän kellii sohvallaan, telkkari tuo ääntä ja värejä päivään, kissavanhus käy välillä sylissä pyörähtämässä ja hän ilahtuu aina suuresti kun menemme käymään. Äiti tykkää halauksista ja läheisyydestä ja vielä tänään hän tuntee meidät vaikka moni ihminen ja ystävä on jo uponnut unohdukseen usvaan.

Isän aivoverenvuodon "jälkioireet" ovat myös vahvistuneet vuosi vuodelta. Tänä päivänä ollaan tilanteessa, että hänkin välillä on olemattomissa paikoissa ja tapaa ihmisiä, joita ei ole olemassakaan.
Puhelin on suurin vihollinen, koska se on niin vaikea että hän haluaisi uuden ja helpomman...eikä hän ymmärrä, että se vaikeus ei ole puhelimessa vaan hänessä itsessään. Aivoverenvuoto vahingoitti eniten sitä osaa aivoissa, missä hoituu uuden oppiminen ja isä ei suostu hyväksymään sitä, että uuden puhelimen hankinta ei poistaisi ongelmia vaan lisäisi niitiä vain. 
Mikään ei kiinnosta, ei edes visiitti Puuiloon, joka oli vuosia aina suosikkikohde.
Maailman tasaisin, rauhallisin ja ystävällisin mies, oikea Rantakylän oma Ahtisaari hermostuu heti, kun hänen sanojaan kyseenalaistaa. Jokunen kuukausi sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni kuulin isäni suusta toteamuksen Haista Paska, kun en suostunut uskomaan, että kotikotona oli vieraillut parikymmen henkinen päiväkotiryhmä ja epäilin hänen nähneen unta.

Minulla on ikävä isää ja äitiä, vaikka kotikotona käynkin useamman kerran viikossa ja heidät tapaan.

Minulla on ikävä äitiä, jolle saatoin soittaa ja soitinkin, joka kerta kun pohdiskelin arjen askareiden toimintatapoja. Äiti oli parempi kuin Google.
Minulla on ikävä äitiä, joka soitti minulle ja intosi jostain löytämästään tarjouksesta, että nyt heti lähdetään katsomaan! 
Minulla on ikävä äitiä, jonka kanssa teimme hulvattomia kirpputorikierroksia ja höpötimme tuntikausia enemmän ja vähemmän syvällisiä juttuja.
Minulla on ikävä äitiä.

Minulla on ikävä isää, jolta löytyi aina neuvot ja käytännön apu kun halusin rakentaa pergoilan tai maalata autotallin tai vaihtaa autonrenkaat sekä moottoriöljyt.
Minulla on ikävä isää, jonka kanssa pistettiin asiat ojennukseen ja selvitettiin kaikki virallisten asioiden kiemurat.
Minulla on ikävä isää, jonka tukeen ja vahvaan olkapäähän saatoin luottaa missä vain ja mihin aikaan vain.
Minulla on ikävä isää, joka halasi ja vakuutti, että kyllä asiat aina järjestyy.
Minulla on ikävä isää.

Minulla on ikävä, mutta nyt on minun vuoroni olla se vahva ja tuki ja apu. 
Silti joskus itkettää.

    








sunnuntai 18. lokakuuta 2026

Säätilan armoilla?

 Mikähän siinä on, että jos on aurinkoinen päivä mihin hyvänsä vuodenaikaan, niin ulos on mentävä ja nautittava niin maan perusteellisesti? 
Koska Suomessa aurinko on niin harvinaista (hah), ei kukaan eikä koskaan voi olla ryntäämättä ulkoilmaan kun auringonsäteitä ilmakehässä on aistittavana.

Myönnän että olin itsekin samanmoinen monta kymmentä vuotta, kun aurinko oli ainoa, mikä ihollani kukkivaan psoriasikseen auttoi. Oli kesä tai talvi, tempaisin vaatteet päältäni ja asemoiduin suojaiseen paikkaan imemään säteitä itseeni.

Ja auttoihan se ihoon, mutta kas, pinnoitteeni on kyllästetty auringon säteilyllä sen verran reippaasti, että ihosyöpäkin on sen huomannut ja käynyt kyläilemässä vasemmassa korvanlehdessäni ja lapaluitteni välissä. Onneksi kyseessä oli "se kiltti ihosyöpäversio" ja saan jatkaa tallaamista tällä pallolla.

Onni oli myötä myös siinä, että sain biologisen lääkityksen iho- ja nivelpsoriasikseeni ja simbsalabim - ihoni puhdistui kukinnoistaan muutamassa kuukaudessa.

Ei enää pakkomielteenomaista auringonjahtausta vaan paahteisina päivinä voin istuskella varjossa ja nauttia elämästä ihan vaatteet päällä.

Aika usein tuntuu ihmisten puheita kuunnellessa,  että sitten vasta kun sataa rätei ja lumpui, niin voi jäädä sisälle ja silloinkin pitäisi vähän surkutella asiaa? Että voi voi kun on nyt noin huono ilma ettei ulos pääse. Ja PÖH sanon minä. Mutta joo, kaikki eivät vielä ole valaistuneet niin, että uskaltavat nauttia niistä sadekelin ihanuuksista aurinkoisella säällä, niin  listataanpa tähän muutama mahtava tapa viettää sitä sateista syyspäivää.

1) kuppi kuumaa, kahvia, teetä tai vaikka totia käteen, hyvä kirja luettavaksi ja mars sohvannurkkaan tai siihen mielinojatuoliin lukemaan.

2) päiväsauna tai suihku vartalokuorinnalla, kasvonaamio naamalle ja rauhallinen tovi kynsienleikkuulle ja kantapäiden hiomiselle. HUOM! Sopii myös miesoletetuille!

3) soita/viesti kaikille niille kavereille, joiden kanssa ei ole ehtinyt siltä aurinkoisen päivän suorittamiselta yhteyttä pitämään.

4) ÄLÄ TEE MITÄÄN, lopeta suorittaminen hetkeksi ja ihan vain ole tässä ja nyt.

5) testaa joku ihan uusi mielenkiintoinen resepti ja kata pöytä kuin parhaana juhlapäivänä, syö perheen/ystävän/puolison kanssa pöydän ääressä ilman puhelinta, juttele ❤️

Onko sinun päässä sisäänrakennettu "aurinko paistaa, pakko lähteä ulos"-kytkin?







 

perjantai 2. lokakuuta 2026

Viikko kipeenä, korona 2026

 Napattiin pari viikkoa sitten ärhäkänsorttinen koronavirus Kuopion reissulta, ekaksi sairastui Turjake ja minä sairastuin viime lauantaina. 


Minulla ei yleensä nouse kuumetta helposti, biologinen lääke kun kuulema vaimentaa tai estää kuumereaktion. Jos kuume kuitenkin nousee, niin olen yleensä jo todella kipeä.

Lauantain vastaisena yönä heräsin totaalisen kauheaan oloon ja palelemiseen, tunsin hyvinkin olevani todella kipeä ja niinpä nappasin kuumemittarin tsekatakseni tilanteen.

Kuumettahan olikin ihan riittävästi ja sitä riitti koko viikoksi.

Kuumeen lisäksi kattaus täydentyi helvetillisellä päänsäryllä, salamoinnilla ja jomotuksena jokaikisessä nivelessä, mitä kropastani löytyi ja kokonaisvaltaisella pahoinvoinnilla. 
Jiihaa, ihanaa!

2020 olisin saanut Paxlovid-viruslääkityksen heti positiivisen testin jälkeen, mutta koska virus on muuttunut ja tavallaan normalisoitunut vuosien mittaan, ei lääkitystä enää aloiteta kuin esim. syöpä- ja leikkauspotilaille, eli ihmisille joille mikä tahansa rankempi infektio voisi olla fataali.  

Eli minä raato sairastin ihan perinteisesti ja hoidin tautia unella ja Panadol Hotilla. Lauantaista keskiviikkoon en oikeastaan muuta tehnytkään kuin nukuin ja heräsin neljän tunnin välein imaisemaan taas yhden lasillisen Panadolia. Jotain söinkin vaikka ruoka ei maistunut eikä nälkäkään vaivannut, mutta hereillä horistessani join vettä kuin autiomaa sadekaudella.

Panadolin iskiessä valot päälle, selasin somea, päivitin ystäville hengissäolemiseni ja rapsuttelin Foxeyta joka tuli purisemaan vatsani päälle kun tajusi minun olevan hereillä. 
Kissat on parhautta <3

Jossain vaiheessa jaksoin huvittua Faceen tekemäni Koronatestipäivityksen aiheuttamasta kommenttitulvasta ah, normaalisti niin seesteiseen feediini. Voi äiti ja siskopuolet saappaineen, kuinka feedini oli täynnä toinen toistaan hullumpia foliopipoääliöitä, jotka halusivat tuoda tietooni kuinka feikki koko covid-tauti on. 
Niin ja tietysti siinä sivussa sitten myös todettiin, ettei kuussakaan ole koskaan käyty. 
Onneksi tajusin, että olin pösilö jossain vaiheessa jättänyt profiilini julkiseksi ja kun poistin asetuksen, asettui myös ääliökommentointi.



Nyt mennään perjantaita - eka aamu kun ei ollut enää kuumetta vaikka olo onkin täysin puolikuntoinen edelleen. Toisaalta mitäpä muuta voisi odottaakaan, kun on viikon maannut kuin roadkill pientareella? 

Biologinen lääke ja Metoject käskettiin tauottamaan kuumeen ajaksi, joten seuraavaksi odottelen milloin niiden poisjättäminen alkaa tuoda tuntemuksia polviin-lonkkiin-olkapäihin, ranteista ja sormista puhumattakaan. Ehkäpä nivelet eivät edes ehdi oireilemaan, pistämään pääseen heti ensi viikolla taas!

Mutta arvatkaapas mikä oli "kauheinta" tässä tautimisessa?

No mulla oli SYNTYMÄPÄIVÄ tiistaina ja EKAA kertaa 33 vuoteen en saanut aamupalaa vuoteeseen laulun ja halausten kera! Ei sillä, että se aamupala olisi edes maistunutkaan, mutta jotenkin melkein pää kuumehuuruissa kyynelehdin, että täällä minä kurjan YKSIN kärsin eikä KUKAAN minua onnittele ja muista.

Kuinka lapsellinen voikaan olla 63-vuotias! 

 

 

Epäsuosittu mielipide: Lordi vs Ares

 Tässä näkyy tämä sukupolvien välinen pohjaton kuilu! Tämän kauden Vain Elämää on tutustuttanut itselleni Rap-musiikin saralta Areksen, jonk...