8 vuotta siitä kun elämä muuttui

 Onneksi en 8 vuotta sitten kesäkuussa tiennyt, minkälaiselle tielle vanhempieni kanssa lähdettiin askeltamaan.

Silloin isäni sai aivoverenvuodon ja minulle soitettiin sairaalasta, että häntä on lähdetty viemään Kuopioon leikkaukseen. Sieltä sitten soiteltaisiin kuinka on käynyt, mutta masiivisen aivoverenvuodon oli isä saanut. 
Kysyivät, että kerronko minä puolisolle eli äidilleni, vai yrittävätkö he vielä tavoittaa. 
Totesin, että minä kerron.Pyysin soittamaan minun numerooni kun jotain lisätietoja on jakaa.

Ajomatkalla kotikotiin soitin veljelleni ja kerroin tilanteen. Hän lupasi lähteä heti ajamaan, nähdään kotona!

Perille päästyäni pyysin äidin istumaan olohuoneeseen ja kerroin mitä on tapahtunut. Veljeni saapui myös paikalle. Olimme kaikki kuin ohuen jääkuoren sisällä, tunteet oli pakko sulloa jonnekin pois, ettei jalat pettäisi alta. Ei paljon puhuttu, odotettiin soittoa Kuopiosta.

Soitto tuli iltakymmeneltä, leikkaus oli mennyt hyvin, isä oli tajuissaan, mutta lääkäri raa'asti totesi, että nyt kannattaisi lähteä ajamaan, jos haluamme edes pienen mahdollisuuden elossa isää enää tavata.

Minä, tytär ja poikani lähdettiin ajamaan, veljeni perheineen hyppäsi toiseen autoon. Äiti sanoi, että hän ei lähde. Ei halua nähdä ihmistä, joka ei enää ehkä olisi isä.  Sanoi haluavansa muistaa isän sellaisena, kun hän oli aamulla mökille lähtiessään. Äiti jäi istumaan olohuoneen sohvalle kissa sylissään.

Olimme onnekkaita ja Isä tokeni leikkauksesta vähän kerrallaan. Oli kauheita jaksoja, kun hän oli jossain aivan muualla ja toisessa ajassa, oli päiviä, että kun soitin sairaalaan, takaa kuului sielua raastavia avunhuutoja, kun isä paniikissa huusi, huusi, huusi.

Aivot ovat ihmeellinen elin - isä pääsi pois teholta ja lopulta kotikaupungin kuntoutussairaalaan. Elämä alkoi voittaa.

Kun isä päivä päivältä kuntoutui, alkoi äiti päivä päivältä muuttua.
Geriatri kuvasi muistisairauden edistymistä loistavasti: järkytys voi pudottaa sairaan monta askelmaa alaspäin muistisairauden portaissa ja näin todellakin kävi.
Naureskelua aiheuttaneet juttujen toistot ja pienet unohdukset lisääntyivät räjähdysmäisesti, äiti ei enää vastannut ystävien soittaessa puhelimeen eikä avannut ovea kenellekään. Isän aivoverenvuodosta ei saanut kertoa kenellekään eikä hän halunnut lähteä käymään kuntoutusosastolla isää moikkaamassa.

Aikanaan isä pääsi kotiin ja siitä alkoi aikamoinen kiirastuli.

Äiti ei sisäistänyt eikä hyväksynyt isän toiminnallisia rajoituksia ja riitaa tuli joka päivä aivan kaikesta.
Vaatteiden pukemisesta ja  ripustamisesta, sängyn petaamisesta, ruoasta jne. Suurinpiirtein isän hengittäminenkin sai aikaan suhteettomia reaktioita.

Lopulta saimme äidin lääkärille ja Alzheimer todettiinkin nopeasti. 
Diagnoosin saatuaan rakas äitini, innostuva, energinen ja ihmisistä pitävä touhukas nainen asettui 
sohvalle ja lopetti elämisen.

Näin voi tosiaan sanoa. Hän ei enää halunnut lähteä minnekään tai tehdä mitään. Kun yritin saada häntä ymmärtämään, että edessä on vielä monia vuosia, jolloin hän voisi elää (lähes)  normaalia elämää, hän katsoi minua tyynesti silmiin ja totesi, että hän tietää mikä on hänen tulevaisuutensa ja se on toivoton. Hänen kuntonsa ei enää ikinä tulisi paremmaksi, vaan huononisi päivä päivältä.

Tekee kipeää katsoa taaksepäin ja muistella kaikkia niitä ovia, mitkä ovat äidiltä sulkeutuneet näiden vuosien aikana. 
Onnellinen voi olla vain siitä, että tänä päivänä hän ei enää sure ja itkeskele sitä mitä hänelle on tapahtunut ja tapahtuu. Ne ajat ovat ohi.
Hän kellii sohvallaan, telkkari tuo ääntä ja värejä päivään, kissavanhus käy välillä sylissä pyörähtämässä ja hän ilahtuu aina suuresti kun menemme käymään. Äiti tykkää halauksista ja läheisyydestä ja vielä tänään hän tuntee meidät vaikka moni ihminen ja ystävä on jo uponnut unohdukseen usvaan.

Isän aivoverenvuodon "jälkioireet" ovat myös vahvistuneet vuosi vuodelta. Tänä päivänä ollaan tilanteessa, että hänkin välillä on olemattomissa paikoissa ja tapaa ihmisiä, joita ei ole olemassakaan.
Puhelin on suurin vihollinen, koska se on niin vaikea että hän haluaisi uuden ja helpomman...eikä hän ymmärrä, että se vaikeus ei ole puhelimessa vaan hänessä itsessään. Aivoverenvuoto vahingoitti eniten sitä osaa aivoissa, missä hoituu uuden oppiminen ja isä ei suostu hyväksymään sitä, että uuden puhelimen hankinta ei poistaisi ongelmia vaan lisäisi niitiä vain. 
Mikään ei kiinnosta, ei edes visiitti Puuiloon, joka oli vuosia aina suosikkikohde.
Maailman tasaisin, rauhallisin ja ystävällisin mies, oikea Rantakylän oma Ahtisaari hermostuu heti, kun hänen sanojaan kyseenalaistaa. Jokunen kuukausi sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni kuulin isäni suusta toteamuksen Haista Paska, kun en suostunut uskomaan, että kotikotona oli vieraillut parikymmen henkinen päiväkotiryhmä ja epäilin hänen nähneen unta.

Minulla on ikävä isää ja äitiä, vaikka kotikotona käynkin useamman kerran viikossa ja heidät tapaan.

Minulla on ikävä äitiä, jolle saatoin soittaa ja soitinkin, joka kerta kun pohdiskelin arjen askareiden toimintatapoja. Äiti oli parempi kuin Google.
Minulla on ikävä äitiä, joka soitti minulle ja intosi jostain löytämästään tarjouksesta, että nyt heti lähdetään katsomaan! 
Minulla on ikävä äitiä, jonka kanssa teimme hulvattomia kirpputorikierroksia ja höpötimme tuntikausia enemmän ja vähemmän syvällisiä juttuja.
Minulla on ikävä äitiä.

Minulla on ikävä isää, jolta löytyi aina neuvot ja käytännön apu kun halusin rakentaa pergoilan tai maalata autotallin tai vaihtaa autonrenkaat sekä moottoriöljyt.
Minulla on ikävä isää, jonka kanssa pistettiin asiat ojennukseen ja selvitettiin kaikki virallisten asioiden kiemurat.
Minulla on ikävä isää, jonka tukeen ja vahvaan olkapäähän saatoin luottaa missä vain ja mihin aikaan vain.
Minulla on ikävä isää, joka halasi ja vakuutti, että kyllä asiat aina järjestyy.
Minulla on ikävä isää.

Minulla on ikävä, mutta nyt on minun vuoroni olla se vahva ja tuki ja apu. 
Silti joskus itkettää.

    

Päiväkirja 4.6.2026

 Herään aamuyöllä kännykän soimiseen.
Isä
Kuules kun nyt on niin omituinen olo...missähän minä olen ja ketähän täällä on.. 

Unenpöpperöisenä selvitän hänelle, että Joensuussa, kotonahan sinä olet, itse rakentamassasi talossa, omassa makuuhuoneessasi vaimosi kanssa. Ehdotan että jatkettaisiin molemmat unia ja palataan asiaan aamulla.

Lähden töistä jo kahdelta, onneksi on plussatunteja niille päiville kun ei vain jaksa.
Käyn vanhempien luona, äiti torkkuu telkkarin äärellä kissa vieressään, en herätä häntä vaan menen juttelemaan isäni kanssa. 
Menossa on selkeä hetki kun hän itsekin ihmettelee, omia "harhojaan". Kertoo, että _tietää_ kyllä olevansa omassa kodissaan, mutta kun pää väittää, että on jossain muualla. Ihmettelemme asiaa yhdessä hetken.

Äiti on herännyt ja käyn moikkaamassa häntäkin ennenkuin lähden omaan kotiin.

Kotimatkalla soitan kotihoidon sairaanhoitajalle ja kerron huoleni isän "höperehtimisestä ", mutta hän kertoo, ettei normaalia enempää ole tällaista huomannut. Isä juttelee hänen kanssaan päivän uutisista ja he kuulema pohdiskelevat hyvinkin moniulotteisia aiheita. SH epäilee, että äidin kaatumiset ja päivystysreissun aiheuttama huoli ja stressi näkyvät levottomissa jutuissa.
Isäsihän on jo 87-vuotias, vanhuksilla ilmenee usein disorientaatiota ihan vain iän aiheuttamana. 

87-vuotias. Niinhän isä on! Jotenkin tuo läpielämän meitä kantaneen, kaiken osaavan ja täydellisen turvan antajan ikääntyminen käy sielun päälle tosi paljon. Kun se jykevä olemisen kivijalka alkaa hapertua, se on kova paikka vaikka itsellisen eläjä olen ollut jo 40 vuotta minäkin.
Saa se kasiseiska jo välillä höperehtiäkin. 
Tämän kun muistaisi.

Foxey Ladylle verkotettu takakuisti on viimein valmis ja kalustan sen ennen kuin päästän kissaneidin tutkimaan paikkoja. Katsomista, haistelemista ja kuuntelemista riittää - pää pyörii häkkyränä ympyrää ja viiksikarvat vain tärisevät kun se jahtaa kuistille eksyneitä öttiäisiä.
Istun karvakorvaa katsellen kuistilla ja nautiskelen lasillisen kylmää Riesling-valkkaria.

Edessä pitkä viikonloppu ja ensi viikolla ORAS-kuntoutus Punkaharjulla. Varoitin jo veljeä, että ensi viikoksi blokkaan kaikkien koti-ihmisten puhelinnumerot. Ei tartte soitella.

 

 

Päiväkirja 2.6.2026

 Tuntuu että pää poksahtaa.

Aamupäivällä puhelu kotihoidolta, että äiti oli taas vetänyt lipat, oikea jalka ei oikein pidä ja että pitäis varmaan kuvauttaa. No niinpä. Sanoin tulevani hakemaan äitiä heti kun saisin työt siihen malliin että voin pistää päivän pakettiin.

En alkanut kysellä enkä maanitella kun kotikotiin pääsin, puin äidille fleecen niskaan ja pujotin kengät jalkaan, keittiössä istuvalle isälle keitin kahvit ja  kerroin että lähden käyttämään äitiä päivystyksessä.
Sanoin soittelevani jos jotain erityisempään tulisi eteen.

Autoin äidin autoon ja hän ihasteli silmät pyöreinä Doriksen koristeita ja oli oikein otettu kun pääsi "ajelulle". Varmaan vuosi aikaa siitä kun viimeksi on hänet autoon saatu!
Ajettiin joenrantaa pitkin ja hän ihaili maisemia, kaikki oli aivan uutta ja ihmeellistä, ikinä ei ollut nähnyt moista, eikä tiennyt lainkaan missä matkasimme.

Päivystykseen päästyämme ei siellä ollut ainoatakaan pyörätuolia, millä olisin saanut hänet sisään kuljetettua, eikä myöskään parkkipaikkoja ollut äärellä vapaana. Niinpä ajoin parkkitaloon, jätin äidin autoon ja noudin päätalolta pyörätuolin, mihin sitten autoin hänet istumaan ja läksimme loivaa ylämäkeä päivystystä päin. 

Ilmoittautumisaula oli täynnä, eteisessä ja pihallakin jonotti ihmisiä. Jono ei ensimmäiseen 20 minuuttiin liikkunut mihinkään ja mie joka inhoan odottamista aloin olla kierroksilla. Onneksi äidillä ei ole ajantajua enää, niin hän aivan tyytyväisenä katseli ympärilleen ja ihmetteli uusia paikkoja ja ihmisiä.

Ilmoittautumisen jälkeen siirryimme varsinaiseen odotustilaan odottamaan lääkärin katsomista ja röntgenlähetteen kirjoittamista.

MIKSI ei triagen sairaanhoitajalla ole tällaisissa tilanteissa valtuuksia kirjoittaa lähetettä röntgeniin?
Jos ja kun jonkun jäsenen ihminen teloo, niin kuvathan siitä on otettava - MIKSI ensin odotetaan tuntikausia lääkärille, joka vain vilkaisee ja sanoo että eihän sitä ilman kuvaa nää ja kirjoittaa lähetteen.

Odotimme reilut kolme tuntia omaa vuoroamme, vastaanottava lääkäri oli äärimmäisen tympeä, jos ei ihan töykeä ja kirjoitti lähetteen.

Odotimme vajaan tunnin, hoitaja huusi äidin nimen ja kun heilautin kättä, että täällä on, tuli nainen tervehtimättä tykö, tempaisi pyörätuolin ja sanomatta sanaakaan lähti viemään hämillään ja hädissään olevaa äitiäni röntgeniin.

Hoitaja "pudotti paketin" vastaanottajalle eli palautti äidin luokseni taaskaan sanaa sanomatta, naama edelleen norsun v**ulla. 
Loistavaa asiakaspalvelua.

Ja taas odoteltiin. Äiti kyseli välillä että missä olemme ja miksi, mutta koska hänen ajantajunsa on lähes olematon, ei hän ottanut pulttia odottamisesta. 

Mutta. Minä. Otin.

Ymmärrän että kun koko hemmetin Joensuun aluetta palvelee vain yksi päivystys ja porukkaa kyyditään vähän joka suunnasta ja lääkäreitäkään ei ole tänne tungulla tulossa, niin ruuhkaa on ja tulee olemaan. Odotusajat venyvät jne jne.

Mutta ei se lohduta kun istuu 85-vuotiaan muistisairaan kanssa ja odottaa odottaa odottaa, automaatista saa jotain pähkinöitä ja energiajuomaa, mutta hahahahha, nehän ne vasta onkin vanhan kurpan herkkuevästä!

Viimein pääsimme uudestaan lääkärille ja onneksi kuvissa ei näkynyt murtumaa. Nivelside tms on revähtänyt ja kipeähän se on.
Ota Panadolia ja varo jalkaa, saimme ohjeeksi.

Kysyin josko äidille voisi laittaa ideal-siteen tai vastaavan jalkaan, koska hän ei muista vahingottumista ennen kuin jalka pettää ja kääre koivessa voisi soittaa mielessä jotain kelloa että älyäisi pikkuisen varoa.
"EI MEILLÄ KYLLÄ MITÄÄN SITEITÄ TAI KÄÄREITÄ LAITETA ELLEI OLE MURTUMAA, OMAKUSTANTEISESTI VOI KÄYDÄ OSTAMASSA JA LAITTAA".

Voihan vinkulelu.

Selitin mahdollisimman rauhallisesti, että olisi kyllä ihana jos joku ammattilainen siteen laittaisi, koska me voimme aikaansaada jopa enemmän haittaa kuin hyötyä jalkaan käärettä laittaessa. Aikani mielisteltyäni hänen Korkeuttaan, hän myöntyi pyytämään sairaanhoitajaa laittamaan siteen jalkaan  "jos joku ehtii" - "odotelkaa vartti ja jos ei näy niin menkää kotiin".

Onneksi meni vain 10 minuuttia kun illan ihanin, ystävällisin ja huomioivin miesoletettu tuli ja ohjasi meidät hoitohuoneeseen, missä hän jutusteli äidin kanssa kuin ihmisen kanssa ikään. Äidin kasvoille levisi leveä hymy ja hän muutaman sanan vaihtoikin miekkosen kanssa. Totesinkin, että kiitos, pelastit paljon täysin paskasta päivystyskeikasta näiden viimeisten minuuttien aikana.

Kotikotona odotti sitten aivan omissa sfääreissään seikkaileva rakas isäni joka kyseli kuinka äidin käden leikkaukset olivat menneet...
Ja että miksi hänelle ei oltu kerrottu mitään (mistään).

Minä huono ihminen olin hiljaa,  annoin äidille iltapalan ja iltalääkkeen, halasin molemmat ja ilmoitin lähteväni kotiini NYT.

Mikä päivä taas.

Että oivallisesti kartalla kaikki ja Kurppalandiassa kaikki hyvin.

Päiväkirja 1.6.2026

 Olin käymässä veljen luona, käytiin läpi kotikodin varastolaatikoita (vesivahingon alta pakattu) malliin kierrätykseen, takaisin kurppalandiaan, mulla olis käyttöä tälle, onko sulla käyttöä tuolle?

Kotihoidon numerosta soitettiin, että äidille oli tapahtunut jotain. Hoitajan suomenkieli oli suoraan sanoen niin surkeaa, etten ymmärtänyt kuin sanan sieltä sanan tuolta. Sanoin tulevani käymään ja nainen samointein ilmoitti lähtevänsä pois. Hilpastiin J:n kanssa käymään paikan päällä.

Äidin oikea jalka oli sinisenmustankirjava. Itse hän ei osannut sanoa missä oli koipensa telonut, mutta isä kertoi hänen kaatuneen "joskus aamulla."
Koska molempien ajantaju on jossain naapuripitäjän puolella, niin ajankohdasta ei oikeasti ole mitään hajua.  Jalka ei ollut turvonnut ja äiti sitä ilman irvistelyjä pyöritteli sekä käänteli, joten todennäköisesti murtumaa ei koivessa ollut.

Äidille oli puettu suihkun jälkeen kapeat stretch-farkut, jotka vaihdettiin hameeseen siltä varalta että koipeliini päättäisikin aloittaa turpoamisen. Mustelmainen nilkka oli aina yhtä suuri ihmetyksen aihe äidille kun se hänen silmiinsä sattui. Mutta ei kuulema kipeä.

Yritin vielä soitella kotihoitoon, josko olisi saanut yöpartion käymään tsekkaamassa tilannetta, mutta eihän se näin lyhyellä varoitusajalla onnistunut. Joutuukohan yöllä heräämään isän soittoon, että äiti taas lattialla.

Isä sekoili tulevan kattoremontin papereiden kanssa ja unohti syödä iltapalansa. Nostettiin vaaka eteiseen ja autettiin isä mittarin päälle. Painoa vajaa 59 kg. Haihtuu silmissä.
Ei maistu ruoka ja mitä vähemmän sitä syö sitä vähemmän maistuu. Kohta ei lihaksia jäljellä yhtään. 
Sama äidillä.

Kesä alullaan ja kotihoidossa kausitekijöitä ja kesätyöläisiä. Tulevat ja tekevät mitä pakko sen sijaan että jututtaisivat ja pitäisivät huolta, että vanhat syövät ruokansa.  Monet vain istuvat/nojailevat seinään tekemättä mitään. Kysyvät onko sulla nälkä ja kun nuo höpsöt vastaavat että ei ole, niin antavat olla. 
Vakkarit tietävät ettei kysellä vaan lämmitetään ruoka ja sanotaan että ala syödä. Istutaan ja jutellaan niin että ruoka menee siinä sivussa ihan huomaamatta.

Surettaa ja pelottaa ja en tiedä mitä kaikkea.