Päiväkirja 1.6.2026

 Olin käymässä veljen luona, käytiin läpi kotikodin varastolaatikoita (vesivahingon alta pakattu) malliin kierrätykseen, takaisin kurppalandiaan, mulla olis käyttöä tälle, onko sulla käyttöä tuolle?

Kotihoidon numerosta soitettiin, että äidille oli tapahtunut jotain. Hoitajan suomenkieli oli suoraan sanoen niin surkeaa, etten ymmärtänyt kuin sanan sieltä sanan tuolta. Sanoin tulevani käymään ja nainen samointein ilmoitti lähtevänsä pois. Hilpastiin J:n kanssa käymään paikan päällä.

Äidin oikea jalka oli sinisenmustankirjava. Itse hän ei osannut sanoa missä oli koipensa telonut, mutta isä kertoi hänen kaatuneen "joskus aamulla."
Koska molempien ajantaju on jossain naapuripitäjän puolella, niin ajankohdasta ei oikeasti ole mitään hajua.  Jalka ei ollut turvonnut ja äiti sitä ilman irvistelyjä pyöritteli sekä käänteli, joten todennäköisesti murtumaa ei koivessa ollut.

Äidille oli puettu suihkun jälkeen kapeat stretch-farkut, jotka vaihdettiin hameeseen siltä varalta että koipeliini päättäisikin aloittaa turpoamisen. Mustelmainen nilkka oli aina yhtä suuri ihmetyksen aihe äidille kun se hänen silmiinsä sattui. Mutta ei kuulema kipeä.

Yritin vielä soitella kotihoitoon, josko olisi saanut yöpartion käymään tsekkaamassa tilannetta, mutta eihän se näin lyhyellä varoitusajalla onnistunut. Joutuukohan yöllä heräämään isän soittoon, että äiti taas lattialla.

Isä sekoili tulevan kattoremontin papereiden kanssa ja unohti syödä iltapalansa. Nostettiin vaaka eteiseen ja autettiin isä mittarin päälle. Painoa vajaa 59 kg. Haihtuu silmissä.
Ei maistu ruoka ja mitä vähemmän sitä syö sitä vähemmän maistuu. Kohta ei lihaksia jäljellä yhtään. 
Sama äidillä.

Kesä alullaan ja kotihoidossa kausitekijöitä ja kesätyöläisiä. Tulevat ja tekevät mitä pakko sen sijaan että jututtaisivat ja pitäisivät huolta, että vanhat syövät ruokansa.  Monet vain istuvat/nojailevat seinään tekemättä mitään. Kysyvät onko sulla nälkä ja kun nuo höpsöt vastaavat että ei ole, niin antavat olla. 
Vakkarit tietävät ettei kysellä vaan lämmitetään ruoka ja sanotaan että ala syödä. Istutaan ja jutellaan niin että ruoka menee siinä sivussa ihan huomaamatta.

Surettaa ja pelottaa ja en tiedä mitä kaikkea. 

Ilo kantaa kun suru sysää jorpakkoon

Lauantaista asti on jokainen päivä ollut täynnä iloa pienen kissaneidin kanssa touhuillessa. Tänään tarjottiin läheisille triplasynttärikahvit ja kirjaimelliset kissanristiäiskakut ja paikalle ehti pitkästä aikaa myös veljeni vaimoineen, toki pääasiassa moikkaamaan kisua, mutta saimme me kaksijalkaisetkin nauttia heidän seurastaan siinä sivussa. Lienee itsestään selvää, että tämä kaikki on iloa, aurinkoisia hetkiä arjen keskellä?

Se suru sitten.

Kävin hakemassa isäni kahvittelemaan, äitihän ei ole muutamaan vuoteen lähtenyt kotoa vapaaehtoisesti minnekään, enkä siis odottanutkaan sitä. 
Isän pukiessa vaatteita päälleen, istuin äidin luona ja jutustelin niitä näitä, kerroin synttärikahveista ja kissaneidin kotiutumisesta ja mainitsin, että X (veljeni) ja Y(vaimonsa)  ovat myös tulossa kyläilemään.
Äitini katsoi minua pitkään ja sanoi että nyt hän ei oikein ymmärrä, siis ketkä ovat tulossa ja minne?

Kun toistin veljeni ja hänen vaimonsa nimet, ei äidin silmissä näkynyt pienintäkään tunnistamisen merkkiä. 
Ei minkäänlaista.

Vastasin äidille, että veljeni eli hänen poikansa ja veljeni vaimo ovat tulossa käymään meillä kotona.

"ihanko kirkossa ovat avioon menneet?"

Mutta ei hän saanut kiinni sillä hetkellä kenestä puhuttiin. 
Uteliaana kyseli, että mistä kissasta oltiin puhuttu ja murehti kun ei hänelle ole kerrottu että meille sellainen on tullut!
Eikä muistanut ollenkaan, että kisu kävi häntä eilen moikaamassa ja hän onnessaan miukua silitteli ja paijasi.

Halasin äitiä ja suukotin hänen samettisen pehmeää poskeaan. 

Aiempi ilo kantaa, minä jaksan, minä jaksan, minä jaksan vaikka hetkittäin tuntuu että sydän murtuu miljoonaan palaan.