Lauantaista asti on jokainen päivä ollut täynnä iloa pienen kissaneidin kanssa touhuillessa. Tänään tarjottiin läheisille triplasynttärikahvit ja kirjaimelliset kissanristiäiskakut ja paikalle ehti pitkästä aikaa myös veljeni vaimoineen, toki pääasiassa moikkaamaan kisua, mutta saimme me kaksijalkaisetkin nauttia heidän seurastaan siinä sivussa. Lienee itsestään selvää, että tämä kaikki on iloa, aurinkoisia hetkiä arjen keskellä?
Se suru sitten.
Kävin hakemassa isäni kahvittelemaan, äitihän ei ole muutamaan vuoteen lähtenyt kotoa vapaaehtoisesti minnekään, enkä siis odottanutkaan sitä.
Isän pukiessa vaatteita päälleen, istuin äidin luona ja jutustelin niitä näitä, kerroin synttärikahveista ja kissaneidin kotiutumisesta ja mainitsin, että X (veljeni) ja Y(vaimonsa) ovat myös tulossa kyläilemään.
Äitini katsoi minua pitkään ja sanoi että nyt hän ei oikein ymmärrä, siis ketkä ovat tulossa ja minne?
Kun toistin veljeni ja hänen vaimonsa nimet, ei äidin silmissä näkynyt pienintäkään tunnistamisen merkkiä.
Ei minkäänlaista.
Vastasin äidille, että veljeni eli hänen poikansa ja veljeni vaimo ovat tulossa käymään meillä kotona.
"ihanko kirkossa ovat avioon menneet?"
Mutta ei hän saanut kiinni sillä hetkellä kenestä puhuttiin.
Uteliaana kyseli, että mistä kissasta oltiin puhuttu ja murehti kun ei hänelle ole kerrottu että meille sellainen on tullut!
Eikä muistanut ollenkaan, että kisu kävi häntä eilen moikaamassa ja hän onnessaan miukua silitteli ja paijasi.
Halasin äitiä ja suukotin hänen samettisen pehmeää poskeaan.
Aiempi ilo kantaa, minä jaksan, minä jaksan, minä jaksan vaikka hetkittäin tuntuu että sydän murtuu miljoonaan palaan.
