Opiskeluvalinnan jälkeen seuraava suurempi risteys oli varmaankin 90 day fiancee-mukaelma vanhanaikaisesti kirjeiden välityksellä.
Kauniina kesäyönä törmäsin Joensuun keskustassa suklaasilmäiseen tummakutriseen ranskalais-reilaajaan ja juttelimme niitä näitä torin laidalla istuskellen kunnes saatoin hänet silloin vielä kulkevaan yöjunaan Helsinkiin. Vaihdoimme osoitteita ja sovimme kirjoittavamme toisillemme.
Siitä alkoi kiivas kirjeenvaihtomme - parhaina viikkoina sain ja lähetin kolmekin kirjettä kohti Lyonia ja kirje kirjeeltä sävy muuttui kaverillisesta höpinästä ihastumiseen ja vuoden päästä olimme jo suorastaan rakastuneita.
Uuden kesän koittaessa Prinssini saapui takaisin Suomeen ja voi mikä kesä meillä olikaan! En ikinä ole ollut niin rakastunut ja saanut niin tulista rakkautta osakseni. Elimme satua 24/7.
Mutta syksy saapui ja vei rakkaani Pariisiin opiskelemaan, juna-asemalla sain häneltä sormuksen.
Kirjeet kulkivat kiihkeinä välillämme ja joskus jopa raaskimme soittaa toisillemme vaikka puhelut maksoivatkin maltaita.
Olimme sopineet, että opiskelun loputtua matkustaisin ensin Lyoniin tapaamaan hänen äitinsä ja sen jälkeen lähtisimme Pariisiin, missä asettuisimme elämään unelmaelämää yhdessä. Together forever, tiedättehän?
Viimein juna saapui Pariisin asemalle ja etsin unelmieni miestä tungoksen keskeltä, alkaen jo pelätä, että hän ei saapunutkaan paikalle. Ja sitten hän oli siinä.
Katsoin kaksi kertaa ennenkuin tunnistin villin ja boheemin rakkauteni sen suitun pukuhemmon sisältä hänen KÄTELLESSÄÄN minua. Missä olivat kiihkeät haaveet ja suunnitelmat kuinka kaadumme toistemme syleihin ja suutelemme toisemme suurinpiirtein tukehduksiin?
Niitä näitä jutellen astuimme Lyoniin menevään junaan ja hän alkoi "kouluttaa" minua. En osannut tervehtiä ranskaksi tarpeeksi hyvällä aksentilla ( hänen äitiään piti ehdottomasti tervehtiä ranskaksi ), miksi minulla oli omituinen haalari päällä, kai vaihtaisin vaatteita ennen kuin tapaisimme hänen äitinsä, olinko kenties lihonut?
Olin typertynyt.
Kun pääsimme perille hänen äitinsä luo, oli vastassa sisäkkö, joka kertoi ettei madame valitettavasti ollutkaan paikalla, koska hän oli illallisilla presidentti Mitterrandin luona, tapaisimme hänet seuraavana päivän kun hän palaisi Lyoniin.
Leukani taisi olla tässä vaiheessa lattiatasossa.
Katselin ympärilleni mihin laskea rinkkani, mutta ympäristö oli kuin suoraan Aurinkokuninkaan hovista enkä saattanut laskea rinkkaani oikein mihinkään!
Suomessa tapaamani Vapaa ja vallaton Ranskalainen kreivini oli kotonaan hyssyttelevä mammanpoika, jonka arki oli täynnä kirjoittamattomia sääntöjä ja käyttäytymismalleja.
Pariisissa ei ollut sen helpompaa. Toimin koko ajan väärin - katsoin ihmisiä silmiin, puhuin kun minua ei puhuteltu, pukeuduin väärin, söin väärin..mutta sopeutuisin kuulema nopeasti, rakkautta rakkautta rakkautta vaan.
Soitin ystävälleni, joka oli töissä Ranskassa ja kysyin voisinko tulla hänen luonaan käymään ja sieltä hyppäsin kanaalin yli vievälle lautalle ja matkasin ystäväni ystävän luo Ipswichiin. Sain olla oma itseni ja nautin elämästä! Nielin katkeran totuuden siitä, että vuosisadan rakkaustarinamme ei kestä ranskalaista arkea. Tässä sadussa ei ole Happily ever after-loppua.
Palasin Pariisin vain jättääkseni jäähyväiset ja matkasin takaisin Suomeen. Sain vielä useita kirjeitä, joissa hän vakuutteli, että voittaisimme vaikeudet ja oppisimme elämään yhdessä, kunhan vain yrittäisin sopeutua. Lopulta kirjoitin hänelle että let´s face the truth - minusta ei ikinä tule ranskalaista naista, enkä sellaiseksi haluakaan. Haluan olla juuri tällainen kuin olen, itsepäinen, itsenäinen, yli 0-kokoinen ja tyylittömästi pukeutuva pahasuinen nainen. Sellainen millaista hän Suomessa rakasti.
Jätimme hillityt jäähyväisen ja aloimme elää molemmat omaa elämäämme.
Mutta entäpä jos olisin jäänyt Ranskaan ja alkanut sopeutua?
Olisin niellyt omapäisyyteni ja alkanut opetella hoviniiausta. Olisin tehnyt töitä lausuakseni ranskaa juuri niinkuin sitä pitää lausua - toki olisin puhunut vain silloin kun minulta olisi jotain kysytty.
Olisin laihduttanut itseni vaateripustimen kokoiseksi, pukeutumaan tyylikkään hillitysti, oppinut hillitsemään myös tunteeni ja pitämään mielipiteeni ominani.
Olisimme menneet naimisiin ylellisin menoin, saaneet kaksi lasta, joista esikoinen tietysti poika ja meillä olisi ollut lastenhoitaja. Minä olisin palauttanut mittani raskautta edeltäviin alta aikayksikön PT:n avulla ja päässyt osallistumaan milloin minkäkinmoisille päivällisille ja edustanut puolisoni vierellä kertoillen eksoottisista suomalaisjuuristani ihmetteleville kuuntelijoille.
Puolisoni toimisi tuomarina Pariisissa, osallistuisi sukunsa hyväntekeväisyysjärjestöjen toimintaan ja olisi myös aktiivisesti mukana historiallisissa seuroissa jne. Näkisimme edustustilaisuuksissa ja suutelisimme toisiamme sivistyneesti poskelle.
Hänellä olisi rakastajatar ja minä pakenisin silloin tällöin lomailemaan rannikolle, missä minullakin olisi omat seikkailuni. Diskreetisti tietysti.
Lapsia näkisimme sisäoppilaitosten lomilla, ellei muuta tähdellisempää ilmaantuisi.
Vaihdevuosien iskiessä luovuttaisin teeskentelyn ja kertoisin mitä mieltä olen elämästämme ja parisuhteestamme. Istuisin sillä alunperin Aurinkokunkinkaan hovissa olleella sohvalla, joisin halpaa punkkua ja mättäisin suuhuni ylettömiä määriä suklaata ja croissantteja hillolla. Laajentuisin 0-koosta kokoon 16.
Haluaisin avioeron, jonka tietenkin diskreetisti saisinkin.
Muuttaisin takaisin Suomeen, lapset kävisivät tervehtimässä edelleenkin ehkä kerran vuodessa ja ehkä saisin kutsun heidän häihinsä kun niiden aika tulisi. Niissä juhlissa käyttäytyisin ex-puolisoni kanssa hillitysti, suutelisimme toisiamme poskelle ja hymyilisimme vaivaantuneina. Hän kiittäsi jumaliaan siitä että oli päässyt eroon kaltaisestani hompsantuusta ja minä iloitsisin siitä että sain viettää päiväni ilman hänen paskanjäykkää persoonaansa.
Loppu hyvin kaikki hyvin siis tässäkin vaihtoehdossa, mutta oi että olen nauttinut miljoona kertaa enemmän tästä arkisesta elämästäni kuin hylkäämästäni aatelisesta versiosta!
