Kuntoutuksesta kotiuduttu, hemma bäst

 Reumaliiton monisairaiden kurssin loppupäivät menivät nopeasti ja vaikka harmikseni kämppiksen nuha osoitti oireita siirtymisestä myös minulle pienen päänsäryn myötä, ainoa minkä jätin väliin oli torstain allasjumppa. Jumpan sijaan otin päiväunet ja kun herättyäni nappasin PanadolHotin, jaksoin taas liittyä toisten seuraan.

Vesileppiksen "kellariluolassa" on jo ties miten monetta vuotta Muumien jäämaailma ja olen jokunen vuosi sitten siellä vieraillutkin, mutta pitihän se uusi maailma käydä kokemassa.
Kokemus oli edelliskertaa upeampi, koska nyt visiitti tapahtui hiljaisempaan aikaan, eikä jäämailma ollut niin tupaten täynnä. 
Samalla pääsylipulla sai käydä useamman kerran saman päivän aikana ja kun minä viimeistä kertaa kävin alueen kiertämässä puoli tuntia ennen sulkeutumista, sain nauttia aivan ypöyksin! 

Torstai-iltana päivällisen jälkeen kokoonnuimme typötyhjään ravintolaan "viimeistä iltaa" viettämään, mutta rauhallista oli meno. Tosi outoa, että vaikka viikko ei fyysisesti ollut mitenkään ohjelman suhteen rankka, niin vaikeistakin asioista puhuminen ja niiden kuunteleminen väsytti aivan suunnattomasti. Olin joka ilta heti yhdeksän jälkeen valmis hyppäämään vällyjen väliin. 

Ainoa miinus Vesileppiksessä olikin se nukkumisosuus. Huoneemme sijaitsivat hotellin kolmannessa kerroksessa ja jokaisen ryhmäläisen kommentti oli, että sängyt ja tyynyt olivat kammottavia. Toki osansa sänkyjen huonouteen teki varmasti se, että jokainen meistä sairasti jonkinmoista reumasairautta ja kotona omaan sänkyyn on varmasti panostettu normaalia enemmän. 
Mutta sananlaskukinhan sanoo, että viikon kestää vaikka tikun nenässä!
Mikä autuus olikaan illalla kellahtaa omaan sänkyynsä ja painaa pää omalle tyynylle. Osaa taas arvostaa tätäkin ylellisyyttä.

Perjantain ohjelma oli onneksi kevyemmän sorttinen ja loppuikin heti yhden jälkeen. Hyvillä mielin hyvästelimme toisemme ja suuntasimme kukin kohti omaa kotiaan.

Kurssiviikko antoi sen mitä sieltä läksinkin hakemaan: vertaistukea, uusia ideoita ja ajatusmalleja, lepoa ja omaa aikaa. Mahtavaa, että sain paikan ja pääsin osallistumaan!

 

Kuntoutumassa Vesileppiksessä

Tänään on menossa kolmas päivä reumaliiton  monisairaiden kuntoutuskurssia ja kokemus on ollut positiivinen kaikilta osiltaan.

Maanantaina ajelin Joensuusta tänne Vesileppikseen, matkaa on joku 130 kilometriä ja sää oli mitä mainioin. 
Kurssi alkoi päiväkahvien ja tutustumisen merkeissä, meitä kurssilaisia on 14 ja maantieteellisesti tulemme vahvasti keski- ja itä-Suomesta, kerrankin etelä-Suomen edustus oli pienempi kuin "muun Suomen"!

Maanantain ohjelmassa ei ollut esittäytymisen ja kurssin ohjelman läpikäymisen lisäksi muuta kuin päivällinen ja vapaa kylpylän käyttö. Ja iltapala vielä kaupan päälle. 

Tiistaina tutustuimme  paremmin ryhmään - kaikkia meitä yhdistää joku reumasairaus + liuta muita diagnooseja ja liekö sama tautitausta syynä, mutta heti alkuun tunnelma ja henki oli tosi avoin, suvaitsevainen ja iloinen.
Ihmeellistä kyllä ryhmässä on peräti KAKSI miesoletettua - rohkeita uroita, kun akkavaltaiseen joukkoon sekaan uskaltautuivat. Ryhmän nuorimmat taitavat olla viisikymppisiä ja vanhimmat päälle 70-vuotiaita. Reipasta henkeä ja tekemisen meininkiä löytyy kaikilta iästä riippumatta.

Olemme puhuneet paljon ja kuunnelleet paljon. Jokainen saa jakaa omasta tilanteestaan ja sairaushistoriastaan sen verran  kuin haluaa tai pystyy ja uskomattoman avoimesti kaikki elämästään ovat avautuneet. Heti alkuun oli sovittu, että kokoushuoneemme on turvallinen tila, jokainen saa olla juuri sellainen kun on, saa itkeä, saa nauraa ja saa myös olla hiljaa, jos ei halua puhua.

Kaikki ovat halunneet puhua,  jotkut kertomukset tulevat kyynelten myötä ja jotkut naurun remakalla, mutta jokainen tuntuu puhuvan sydämestään.
Ja vaikka asiat, joita jaamme eivät ole helppoja ja sairaudet rajoittavat paljonkin elämää, on silti kaikessa positiivinen ja jopa optimistinen sävel. Kaikesta p**kasta huolimatta jaksamme uskoa parempaan ja tsempata myös toisia.

Aika hieno fiilis, uskotteko!

Päivän ohjelman keskeytti maukas, seisovasta pöydästä tarjottu lounas ja pieni lepohetki sen jälkeen. Ohjelma jatkui päivälliseen asti, joka sekin tarjottiin seisovasta pöydästä. Nälkää ei tarvinnut nähdä, päin vastoin, mutta onneksi vastapainoksi kuntoutusviikkoon kuuluu kylpylän vapaa käyttö. 

Ennen päivällistä tiistain ohjelmassa oli kuitenkin ohjattu vesijumppa. Jumpan vetäjä oli pirtsakka ja aurinkoinen naisoletettu ja kunhan oman tasapainonsa ja taitonsa mukaisella vauhdilla hänen altaanreunalla vetämiään liikesarjoja suoritti, väsymys oli taattu.

Vesijumpan päälle maistuikin päivällinen oikein hyvälle!

Tänään keskiviikkona päivän aiheena oli Sairauden vaikutus omaan elämään (fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen ulottuvuus). Aamupäivän vietimme sisätiloissa aihetta pohtien, mutta lounastauon jälkeen matkasimme alarantaan kodalle, missä ensin heittäydyimme jumppaliikkeisiin, leikimme eläimiä ja työkaluja ja kiljuimme kurkku suorana joo tai ei, sen mukaan onko itselle helppo sano ei vai kuuluuko joojoo-ryhmään. 
Ei ihan minun piece of cake/lempipuuhaa, mutta ken on leikkiin ryhtynyt, leikin kestäköön. 

Kodassa joimme päiväkahvit ja avasimme aiemmin saamaamme tehtävää: Etsi luonnosta 
1) itseäsi kuvaava, 
2)sairauttasi kuvaava ja 
3) jaksamistasi/voimavarojasi kuvaava esine tai asia.

Poimin itseäni kuvaamaan pajunvitsan, koska kuten paju,  niin minäkin taivun moneen muotoon ja juurrun helposti mihin vain. 
Sairauttani kuvaamaan otin kuusesta neulasia pursuvan pienen oksan - huonoina päivinä sairaus tekee minusta piikikkään ja pihkaisen tahmean.
Voimavaroistani muistuttaa tuore käpy - saan virtaa luonnosta, puutarhasta, kasveista jne. 

Nyt olisi aikaa mennä omatoimisesti kylpylään, mutta pakko sanoa - laiskottaa. Ja koska meillä on täällä jaetut huoneet, päätin nauttia omasta rauhasta kämppäkaverin syöksyttyä vesijuoksemaan. 
Ehdin toki vielä kylpyläänkin, jos siltä tuntuu, mutta mikäs hätä tässä, valmiissa maailmassa.

Huomenna on vielä kokonainen kurssipäivä ja perjantaina puolikas. Ihana viikko ollut, nautinnolla loppuun asti!

Mind and Body

 Kyllä nyt tästä eukosta tekeytyy uusi ja uljas versio, kun maaliskuussa hoidetaan niin mieltä kuin kroppaa!

Oras-kuntoutuksen tavoitteena on auttaa osallistujia arjen sekä työn haasteiden kohtaamisessa sekä " antaa sinulle voimavaroja arjen tasapainottamiseen ja auttaa tunnistamaan, miten vahvuutesi voivat tukea hyvinvointiasi (Kelan sivuilta). Viikon ajan pääsen keskittymään omaan jaksamiseeni useamman alan ammattilaisen ja myöskin vertaistuen avulla. 
Odotan mielenkiinnolla tapaamisia ja keskusteluja, ulkoilusta ja altaassa pulikoimisesta puhumattakaan. 

Olen aina ollut se tyyppi, joka tarttuu toimeen eikä jää märehtimään ja jossittelemaan asioita tai ongelmia - ongelmat ratkaistaan niksnaks ja painetaan vaikka läpi betoniseinän, jos tilanne sen vaatii. Minä jaksan, osaan, pystyn, järjestän ja tsemppaan siinä sivussa kaikkia muitakin.
Kunnes sitten jonain päivänä en enää jaksakaan ja istun pari tuntia terveydenhoitajan luona itkemässä itsekään syytä tietämättä. Tuo oli muutaman vuoden takainen tilanne ja siitä on noustu kiitettävästi, mutta yhä tunnistan itsessäni tuon kaikkivoipaisuuden ja mahdottomuuden pyytää apua tai myöntää väsymistään.

Jospa nappaisin matkaan Oras-kuntoutuksesta edes muutamia vinkkejä antaa itselle hiukkasen köyttä ja pelivaraa hankalissa hetkissä...

Sain yllättäen ja suureksi ilokseni tiedon, että sain paikan myös Reumaliiton monisairaiden kurssille viikoksi Vesileppikseen Leppävirralle. Monisairaus minun tapauksessani tarkoittaa psoriasista, nivelpsoriasista, migreeniä, suolisto-ongelmia (psorin liitännäissairaus) ja uupumusta. Ohjelmassa sielläkin ammattilaisten johdattelemia keskusteluja, uutta tietoa, itsehoito-ohjeita, vesijumppaa, ulkoilua...lepoa, hyvää ruokaa ja toivottavasti uusia ystäviä.

Olen viikon 10 poissa, viikon 11 paikalla ja viikon 12 taas poissa. Esihenkilö suhtautui kuitenkin suopeasti siihen, että olisin kuukaudesta kaksi viikkoa poissa ja tutkailtuani aikatauluja tulin siihen tulokseen, että saan ongelmitta hoidettua työtehtäväni niin ettei muiden niskaan pitäisi montaakaan hommaa kaatua. Jos jotain tulipalokiireistä tapahtuu, niin toki silloin joutuvat hyppäämään kehään, mutta toivotaan-toivotaan ettei sellaisia tilanteita eteen tulisi.

Puoliso totesi, että saapahan sitten omia Foxey Ladyn ihan itselleen ja poissaoloni ajan hän ja neiti makaavat vain sohvalla ja herkuttelevat. Että kun tulen kotiin,  ei kissaneiti ole enää yhtään minun kamuni vaan rakastaa ainoastaan häntä.
Pitänee soitella muutama Facetime-puhelu ja leperrellä karvakorvalle oikein urakalla, ettei unohda että MINÄ olen hänen ykkösihmisensä.

Lähipäivät meneekin mietiskellessä että mitähän kaikkea matkaan pitää pakata. Vieläköhän viimekesäinen uimapuku mahtuu päälle?