Päiväkirja 2.6.2026

 Tuntuu että pää poksahtaa.

Aamupäivällä puhelu kotihoidolta, että äiti oli taas vetänyt lipat, oikea jalka ei oikein pidä ja että pitäis varmaan kuvauttaa. No niinpä. Sanoin tulevani hakemaan äitiä heti kun saisin työt siihen malliin että voin pistää päivän pakettiin.

En alkanut kysellä enkä maanitella kun kotikotiin pääsin, puin äidille fleecen niskaan ja pujotin kengät jalkaan, keittiössä istuvalle isälle keitin kahvit ja  kerroin että lähden käyttämään äitiä päivystyksessä.
Sanoin soittelevani jos jotain erityisempään tulisi eteen.

Autoin äidin autoon ja hän ihasteli silmät pyöreinä Doriksen koristeita ja oli oikein otettu kun pääsi "ajelulle". Varmaan vuosi aikaa siitä kun viimeksi on hänet autoon saatu!
Ajettiin joenrantaa pitkin ja hän ihaili maisemia, kaikki oli aivan uutta ja ihmeellistä, ikinä ei ollut nähnyt moista, eikä tiennyt lainkaan missä matkasimme.

Päivystykseen päästyämme ei siellä ollut ainoatakaan pyörätuolia, millä olisin saanut hänet sisään kuljetettua, eikä myöskään parkkipaikkoja ollut äärellä vapaana. Niinpä ajoin parkkitaloon, jätin äidin autoon ja noudin päätalolta pyörätuolin, mihin sitten autoin hänet istumaan ja läksimme loivaa ylämäkeä päivystystä päin. 

Ilmoittautumisaula oli täynnä, eteisessä ja pihallakin jonotti ihmisiä. Jono ei ensimmäiseen 20 minuuttiin liikkunut mihinkään ja mie joka inhoan odottamista aloin olla kierroksilla. Onneksi äidillä ei ole ajantajua enää, niin hän aivan tyytyväisenä katseli ympärilleen ja ihmetteli uusia paikkoja ja ihmisiä.

Ilmoittautumisen jälkeen siirryimme varsinaiseen odotustilaan odottamaan lääkärin katsomista ja röntgenlähetteen kirjoittamista.

MIKSI ei triagen sairaanhoitajalla ole tällaisissa tilanteissa valtuuksia kirjoittaa lähetettä röntgeniin?
Jos ja kun jonkun jäsenen ihminen teloo, niin kuvathan siitä on otettava - MIKSI ensin odotetaan tuntikausia lääkärille, joka vain vilkaisee ja sanoo että eihän sitä ilman kuvaa nää ja kirjoittaa lähetteen.

Odotimme reilut kolme tuntia omaa vuoroamme, vastaanottava lääkäri oli äärimmäisen tympeä, jos ei ihan töykeä ja kirjoitti lähetteen.

Odotimme vajaan tunnin, hoitaja huusi äidin nimen ja kun heilautin kättä, että täällä on, tuli nainen tervehtimättä tykö, tempaisi pyörätuolin ja sanomatta sanaakaan lähti viemään hämillään ja hädissään olevaa äitiäni röntgeniin.

Hoitaja "pudotti paketin" vastaanottajalle eli palautti äidin luokseni taaskaan sanaa sanomatta, naama edelleen norsun v**ulla. 
Loistavaa asiakaspalvelua.

Ja taas odoteltiin. Äiti kyseli välillä että missä olemme ja miksi, mutta koska hänen ajantajunsa on lähes olematon, ei hän ottanut pulttia odottamisesta. 

Mutta. Minä. Otin.

Ymmärrän että kun koko hemmetin Joensuun aluetta palvelee vain yksi päivystys ja porukkaa kyyditään vähän joka suunnasta ja lääkäreitäkään ei ole tänne tungulla tulossa, niin ruuhkaa on ja tulee olemaan. Odotusajat venyvät jne jne.

Mutta ei se lohduta kun istuu 85-vuotiaan muistisairaan kanssa ja odottaa odottaa odottaa, automaatista saa jotain pähkinöitä ja energiajuomaa, mutta hahahahha, nehän ne vasta onkin vanhan kurpan herkkuevästä!

Viimein pääsimme uudestaan lääkärille ja onneksi kuvissa ei näkynyt murtumaa. Nivelside tms on revähtänyt ja kipeähän se on.
Ota Panadolia ja varo jalkaa, saimme ohjeeksi.

Kysyin josko äidille voisi laittaa ideal-siteen tai vastaavan jalkaan, koska hän ei muista vahingottumista ennen kuin jalka pettää ja kääre koivessa voisi soittaa mielessä jotain kelloa että älyäisi pikkuisen varoa.
"EI MEILLÄ KYLLÄ MITÄÄN SITEITÄ TAI KÄÄREITÄ LAITETA ELLEI OLE MURTUMAA, OMAKUSTANTEISESTI VOI KÄYDÄ OSTAMASSA JA LAITTAA".

Voihan vinkulelu.

Selitin mahdollisimman rauhallisesti, että olisi kyllä ihana jos joku ammattilainen siteen laittaisi, koska me voimme aikaansaada jopa enemmän haittaa kuin hyötyä jalkaan käärettä laittaessa. Aikani mielisteltyäni hänen Korkeuttaan, hän myöntyi pyytämään sairaanhoitajaa laittamaan siteen jalkaan  "jos joku ehtii" - "odotelkaa vartti ja jos ei näy niin menkää kotiin".

Onneksi meni vain 10 minuuttia kun illan ihanin, ystävällisin ja huomioivin miesoletettu tuli ja ohjasi meidät hoitohuoneeseen, missä hän jutusteli äidin kanssa kuin ihmisen kanssa ikään. Äidin kasvoille levisi leveä hymy ja hän muutaman sanan vaihtoikin miekkosen kanssa. Totesinkin, että kiitos, pelastit paljon täysin paskasta päivystyskeikasta näiden viimeisten minuuttien aikana.

Kotikotona odotti sitten aivan omissa sfääreissään seikkaileva rakas isäni joka kyseli kuinka äidin käden leikkaukset olivat menneet...
Ja että miksi hänelle ei oltu kerrottu mitään (mistään).

Minä huono ihminen olin hiljaa,  annoin äidille iltapalan ja iltalääkkeen, halasin molemmat ja ilmoitin lähteväni kotiini NYT.

Mikä päivä taas.

Että oivallisesti kartalla kaikki ja Kurppalandiassa kaikki hyvin.