Onneksi en 8 vuotta sitten kesäkuussa tiennyt, minkälaiselle tielle vanhempieni kanssa lähdettiin askeltamaan.
Silloin isäni sai aivoverenvuodon ja minulle soitettiin sairaalasta, että häntä on lähdetty viemään Kuopioon leikkaukseen. Sieltä sitten soiteltaisiin kuinka on käynyt, mutta masiivisen aivoverenvuodon oli isä saanut.
Kysyivät, että kerronko minä puolisolle eli äidilleni, vai yrittävätkö he vielä tavoittaa.
Totesin, että minä kerron.Pyysin soittamaan minun numerooni kun jotain lisätietoja on jakaa.
Ajomatkalla kotikotiin soitin veljelleni ja kerroin tilanteen. Hän lupasi lähteä heti ajamaan, nähdään kotona!
Perille päästyäni pyysin äidin istumaan olohuoneeseen ja kerroin mitä on tapahtunut. Veljeni saapui myös paikalle. Olimme kaikki kuin ohuen jääkuoren sisällä, tunteet oli pakko sulloa jonnekin pois, ettei jalat pettäisi alta. Ei paljon puhuttu, odotettiin soittoa Kuopiosta.
Soitto tuli iltakymmeneltä, leikkaus oli mennyt hyvin, isä oli tajuissaan, mutta lääkäri raa'asti totesi, että nyt kannattaisi lähteä ajamaan, jos haluamme edes pienen mahdollisuuden elossa isää enää tavata.
Minä, tytär ja poikani lähdettiin ajamaan, veljeni perheineen hyppäsi toiseen autoon. Äiti sanoi, että hän ei lähde. Ei halua nähdä ihmistä, joka ei enää ehkä olisi isä. Sanoi haluavansa muistaa isän sellaisena, kun hän oli aamulla mökille lähtiessään. Äiti jäi istumaan olohuoneen sohvalle kissa sylissään.
Olimme onnekkaita ja Isä tokeni leikkauksesta vähän kerrallaan. Oli kauheita jaksoja, kun hän oli jossain aivan muualla ja toisessa ajassa, oli päiviä, että kun soitin sairaalaan, takaa kuului sielua raastavia avunhuutoja, kun isä paniikissa huusi, huusi, huusi.
Aivot ovat ihmeellinen elin - isä pääsi pois teholta ja lopulta kotikaupungin kuntoutussairaalaan. Elämä alkoi voittaa.
Kun isä päivä päivältä kuntoutui, alkoi äiti päivä päivältä muuttua.
Geriatri kuvasi muistisairauden edistymistä loistavasti: järkytys voi pudottaa sairaan monta askelmaa alaspäin muistisairauden portaissa ja näin todellakin kävi.
Naureskelua aiheuttaneet juttujen toistot ja pienet unohdukset lisääntyivät räjähdysmäisesti, äiti ei enää vastannut ystävien soittaessa puhelimeen eikä avannut ovea kenellekään. Isän aivoverenvuodosta ei saanut kertoa kenellekään eikä hän halunnut lähteä käymään kuntoutusosastolla isää moikkaamassa.
Aikanaan isä pääsi kotiin ja siitä alkoi aikamoinen kiirastuli.
Äiti ei sisäistänyt eikä hyväksynyt isän toiminnallisia rajoituksia ja riitaa tuli joka päivä aivan kaikesta.
Vaatteiden pukemisesta ja ripustamisesta, sängyn petaamisesta, ruoasta jne. Suurinpiirtein isän hengittäminenkin sai aikaan suhteettomia reaktioita.
Lopulta saimme äidin lääkärille ja Alzheimer todettiinkin nopeasti.
Diagnoosin saatuaan rakas äitini, innostuva, energinen ja ihmisistä pitävä touhukas nainen asettui
sohvalle ja lopetti elämisen.
Näin voi tosiaan sanoa. Hän ei enää halunnut lähteä minnekään tai tehdä mitään. Kun yritin saada häntä ymmärtämään, että edessä on vielä monia vuosia, jolloin hän voisi elää (lähes) normaalia elämää, hän katsoi minua tyynesti silmiin ja totesi, että hän tietää mikä on hänen tulevaisuutensa ja se on toivoton. Hänen kuntonsa ei enää ikinä tulisi paremmaksi, vaan huononisi päivä päivältä.
Tekee kipeää katsoa taaksepäin ja muistella kaikkia niitä ovia, mitkä ovat äidiltä sulkeutuneet näiden vuosien aikana.
Onnellinen voi olla vain siitä, että tänä päivänä hän ei enää sure ja itkeskele sitä mitä hänelle on tapahtunut ja tapahtuu. Ne ajat ovat ohi.
Hän kellii sohvallaan, telkkari tuo ääntä ja värejä päivään, kissavanhus käy välillä sylissä pyörähtämässä ja hän ilahtuu aina suuresti kun menemme käymään. Äiti tykkää halauksista ja läheisyydestä ja vielä tänään hän tuntee meidät vaikka moni ihminen ja ystävä on jo uponnut unohdukseen usvaan.
Isän aivoverenvuodon "jälkioireet" ovat myös vahvistuneet vuosi vuodelta. Tänä päivänä ollaan tilanteessa, että hänkin välillä on olemattomissa paikoissa ja tapaa ihmisiä, joita ei ole olemassakaan.
Puhelin on suurin vihollinen, koska se on niin vaikea että hän haluaisi uuden ja helpomman...eikä hän ymmärrä, että se vaikeus ei ole puhelimessa vaan hänessä itsessään. Aivoverenvuoto vahingoitti eniten sitä osaa aivoissa, missä hoituu uuden oppiminen ja isä ei suostu hyväksymään sitä, että uuden puhelimen hankinta ei poistaisi ongelmia vaan lisäisi niitiä vain.
Mikään ei kiinnosta, ei edes visiitti Puuiloon, joka oli vuosia aina suosikkikohde.
Maailman tasaisin, rauhallisin ja ystävällisin mies, oikea Rantakylän oma Ahtisaari hermostuu heti, kun hänen sanojaan kyseenalaistaa. Jokunen kuukausi sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni kuulin isäni suusta toteamuksen Haista Paska, kun en suostunut uskomaan, että kotikotona oli vieraillut parikymmen henkinen päiväkotiryhmä ja epäilin hänen nähneen unta.
Minulla on ikävä isää ja äitiä, vaikka kotikotona käynkin useamman kerran viikossa ja heidät tapaan.
Minulla on ikävä äitiä, jolle saatoin soittaa ja soitinkin, joka kerta kun pohdiskelin arjen askareiden toimintatapoja. Äiti oli parempi kuin Google.
Minulla on ikävä äitiä, joka soitti minulle ja intosi jostain löytämästään tarjouksesta, että nyt heti lähdetään katsomaan!
Minulla on ikävä äitiä, jonka kanssa teimme hulvattomia kirpputorikierroksia ja höpötimme tuntikausia enemmän ja vähemmän syvällisiä juttuja.
Minulla on ikävä äitiä.
Minulla on ikävä isää, jolta löytyi aina neuvot ja käytännön apu kun halusin rakentaa pergoilan tai maalata autotallin tai vaihtaa autonrenkaat sekä moottoriöljyt.
Minulla on ikävä isää, jonka kanssa pistettiin asiat ojennukseen ja selvitettiin kaikki virallisten asioiden kiemurat.
Minulla on ikävä isää, jonka tukeen ja vahvaan olkapäähän saatoin luottaa missä vain ja mihin aikaan vain.
Minulla on ikävä isää, joka halasi ja vakuutti, että kyllä asiat aina järjestyy.
Minulla on ikävä isää.
Minulla on ikävä, mutta nyt on minun vuoroni olla se vahva ja tuki ja apu.
Silti joskus itkettää.
